Kesällä 2013 läpikäymäni enkelihoidon jälkeen en ole voinut olla uskomatta henkimaailman olemassaoloon. Hoito fyysisine kipuineen – ilman kosketusta – ja kipujen parantuminen ennen hoidon loppua, sekä kaikki ne asiat joita hoitaja minulle kertoi hoidon päätteeksi – asioita, joita en ollut koskaan hänelle kertonut – saivat minut vakuuttuneeksi.
Enkelihoitajia on varmasti monenlaisia, mutta itseäni hoitaneeseen naiseen minulla syntyi luottamus. En menisi enää muille hoitoon kuin hänelle. Löysin kyseisen naisen parhaan ystäväni suosituksesta ja olen tavannut hänet kaikkiaan neljä kertaa. Huomaan usein ajattelevani häntä ja toivoisin, että saisin vielä joskus päästä hänen hoidettavakseen ja puhua hänen kanssaan.
Kaikkein kriittisin hoitokerta – toinen yhteensä neljästä – nosti minut henkisesti jaloilleni täydellisen romahduksen jälkeen. Se antoi samalla kuitenkin paljon enemmänkin: se avasi silmäni kohti henkisyyttä. Kuolemanpelkoni loppui, silmäni henkisyyteen alkoivat edes hiukan aueta ja kaikki tuntui yhtäkkiä rauhallisen merkitykselliseltä.
Hoito antoi minulle myös luvan puhua henkimaailmasta avoimesti, elettyäni vuosia sellaisissa piireissä, jossa näitä asioita pidettiin kai lähinnä hullun horinoina.
Elämästä
Minulla on taipumusta huolestumiseen ja murehtimiseen. Ainoa apu, joka minulla sitä vastaan on, on henkimaailma. Mutta se onkin suuri apu. Ajattelemalla henkimaailmaa, jossa henkioppaamme (jotkut ehkä puhuisivat suojelusenkeleistä?) huolehtivat meistä ja ohjaavat meitä, ja maanpäälliset murheemme lakkaavat olemasta, sekä sitä, että jonain päivänä on minunkin aikani tuonne henkimaailmaan palata, tunnen hyvää oloa ja huojennusta. Pysähtyneisyyttä ja rauhaa. Murheet alkavat näyttää olemattomilta tai ainakin pieniltä.
Henkimaailman tiedostaminen saa näkemään myös sen, että itsekin olen henki jolla on tällä hetkellä keho, enkä keho, jossa on tällä hetkellä henki. Minulla itselläni on se kaikki sama viisaus kuin henkioppaillani – se pitää vain löytää ja sitä pitää rohkeasti kuunnella.
Intuitiossa hengen ääni on kirkkaimmillaan, mutta sitä vaimentavat todella räikeästi ihmisyyden ominaisuudet mieli ja ego. Mieli ja ego haluavat rakentaa meistä ja elämästämme näyttävän ja muiden ihaileman menestystarinan hienoine urineen ja komeine koteineen, silläkin uhalla, että tämän onton kuoren ylläpitämiseksi uhraamme aidon onnellisuutemme, sisäisen rauhamme ja henkisen kasvumme.
Kuolemasta
”Kuolemahan on aivan ihana asia”, sanoi enkelihoitajani ja lopetti noilla sanoin kuolemanpelkoni. Vaikka rakastan elämää ja toivon eläväni vanhaksi, minua lohduttaa ajatella, että kuolemassa tämä ihmiselämän kömpelyys, avuttomuus ja sokeus mitättömine huolineen jää taakse, ja olemme jälleen vapaita kaikesta ihmisyyteen liittyvästä taakasta. Joku voisi nimittää sitä taivaaseen pääsemiseksi?
Uskon kuitenkin, että taivaassa tai henkimaailmassa emme vain leiju pilven päällä, vaan olemme aktiivisia. Ehkä on meidän vuoromme olla henkioppaana jollekin, joka sillä hetkellä elää ihmisenä. Tai ehkä yritämme parantaa energioita maapallolla, tai jossain muualla, jossa energioiden parantamista tarvitaan. Joka tapauksessa, kaikki nämä energiat ovat hyviä, täynnä rakkautta, lempeyttä ja ymmärrystä. Joku voisi nimittää näitä suuria hyviä energioita Taivaan Isäksi, itse uskon, että erilaisia hyviä henkiä on ehkä jopa lähes ääretön määrä.
Koen pääseväni henkimaailmaa lähelle ennen kaikkea silloin, kun katselen yksin tähtitaivasta, mutta joskus myös silloin, kun laskeudun veteen. Noina hetkinä kaikki maanpäällinen unohtuu ja olen yksin suurempien voimien kanssa. Etenkin tähtitaivas tuntuu ilmielävästi kodilta, joltain, jonne saa joskus palata.
Olen aina pitänyt puheita Taivaasta ja Helvetistä ihmisten uhkailuna ja kiristämisenä, jolla kansat on saatu hallintaan. Varmasti on niissä ollut paljon hyvääkin, varmasti on aikojen saatossa lukemattomia ihmisiä lohduttanut ajatus siitä, että kuolleet rakkaamme odottavat meitä Taivaassa ja että Taivas odottaa lopulta meitäkin. Ehkäpä voi sanoa, että itsekin uskon Taivaaseen, joskaan en nimitä sitä Taivaaksi enkä ajattele asiaa kristillisestä näkökulmasta.
Mutta Helvettiin en usko. Pahuutta on vain ihmisissä ja ihmisyyden syövereissä. Jos Helvetti jossain on, on se täällä ihmiselämässä – jokaisella meistä on ajoittain omat henkiset helvettimme. Elämän jälkeen niistä vapaudumme, kunnes mahdollisesti synnymme uudelleen oppimaan uutta ihmisyydestä ja nauttimaan uudelleen myös ihmiselämän hyvyydestä, kuten rakastumisesta, luonnosta, henkisestä kasvusta sekä perheen, ystävien ja eläinten seurasta.
Saari avaruudessa 