Pidin viime viikon syyslomaa, eikä viikko olisi voinut antoisampi olla. Olin edeltävän viikonlopun ollut yksikseni, saanut laskeutua loman rauhaan omissa oloissani muun muassa Pallaksella.
Alkuviikolla sain luokseni kaivattuja vieraita, kun vanhempani tulivat etelästä kylään.
Lähdimme melkein samalta istumalta roadtripille. Ajelimme ensin Pokantielle, jossa tietenkin pysähdyimme kahville Tieva Baariin. Sieltä matka jatkui iltaa vasten Inariin, jossa kauppareissun jälkeen pystytimme leirimme Uruniemi Campingiin. Illalla kävimme äidin kanssa vielä uimassa ja kävelyllä kirkolla. Kirkolle olikin matkaa, ja takaisin saapuessamme saimme huomata miesten jo vetäytyneen yöpuulle – vaikka ilta oli vasta nuori!
Inarin kylänraittia kävellessämme muistelin niitä tuntemuksia joita koin muuttomatkallani viisi vuotta sitten. Koti-ikävä oli ihan hirveä, enkä tiennyt minne olin menossa ja mitä elämä toisi eteeni. En muista muuttomatkasta läheskään jokaista mutkaa, mutta jostain syystä muistan sen hetken, kun ajelin Inarin kirkonkylän halki. Muistan, että siellä oli äitejä lykkimässä lastenvaunuja.
Onneksi nyt ei tarvinnut olla yksin.
Aamulla jatkoimme Inarista matkaa kohti Sevettijärveä ja Näätämöä. Nämä olivat täysin uusia kulmia minulle. Ennen Sevettiä pyysin pysähdystä eräässä aivan olemattomalta näyttävässä tiehaarassa, koska kartan mukaan läheisen järven rannassa oli vanha vene. Kävelimme äidin kanssa noin kilometrin matkan järvelle, ja sieltä tosiaan vene löytyi, mitä kauneimmasta erämaamaisemasta.
Mikä mahtaa tämän veneen tarina olla? Milloinkohan se on viimeksi ollut laineilla, ja miksi se kerta on jäänyt viimeiseksi? Veneen värit sopivat ihanasti ruskaan.
Hetken venettä katseltuamme ja maisemaa ihailtuamme palailimme takaisin autolle.
Seuraava etappi oli Suojanperän seita. Se olikin helposti melkein tien vieressä. Ensin osuimme kuitenkin näkemään kauniin kivikkoisen jokimaiseman, seita löytyi sitten sen rantametsiköstä. Seita oli iso kasa särmikkäitä kiviä. Sen läpi näki, lapsi olisi ehkä mahtunutkin. Jätin seidalle lahjaksi puolukoita.
Ajelimme lounaalle Sevetin Baariin. En odottanut mitään kovin erikoista, mutta rakennus olikin todella kaunis ja valtavan hienossa maisemassa järven rannalla. Hampurilainen oli herkullinen, ja kokki tuli vieläpä kysymään miten ruoka maistui. Voin suositella paikkaa lämpimästi.
Seuraavaksi piti vielä pysähtyä muuan kauniille hiekkarantapaikalle, jossa rantoja tuntui olevan muutaman askeleen päässä joka suunnassa. Kuinka kaunista onkaan Sevettijärven seutu!
Hiukan oli petrattava ajotahtia, sillä päivässä oli vielä paljon ohjelmaa. Näätämöä lähestyttäessä sää kirkastui ja maisemaan alkoi tulla valtavia järvenrantakivikoita. Hyvin erikoinen näky, en muista nähneeni tällaisia muualla Lapissa.
Näätämössä kävimme kokemassa paikallisen kyläkaupan, sitten olikin aika loikata iltapäiväksi Norjaan.
Norjassa pienen matkan päässä ylitettiin Neidenin valtava koski. Turkoosi-valkoinen koski näytti ruskan keskellä ihanalta. Olin aiemmin nähnyt siitä kuvia, mutta kuvitellut sen pienemmäksi. Laskeuduimme tosi jyrkkää polkua alas kallioille katsomaan sitä lähempää.
Hiljalleen maisema alkoi jylhistyä ja tulla yhä karummaksi. Koivikot olivat monin paikoin muuttuneet mustiksi, varmaankin toukan syötyä ne. Mustat koivikot yhdessä karujen, tummien vuorentynkien kanssa toivat mieleeni Mordorin. Maaruska onneksi vielä piti värejä yllä.
Olimme matkalla Pykeijaan näiden maisemien halki.
Vaikka päivä oli jo pitkällä ja edessä vielä matkaa, oli mukava pysähtyä kuvaamaan. Ei kai valmiissa maailmassa mihinkään ole kiire, kaikkein vähiten jos ollaan roadtripillä.
Pykeijaan pääsemiseksi piti poiketa päätieltä 18 kilometriä sivuun. Tien päässä odotti pieni ja sievä kylä, jonka ikoninen hiekkaranta oli juuri niin kaunis kuin miltä se on kuvissa näyttänyt. Kuuluisan Jäämeren saunan terassilla istui ihmisiä. Meressä ei ollut ketään, ennen kuin minä ja äiti sinne menimme.
Äiti ❤ 
Snorklasin meressä pienen tovin. Vesi oli raikasta, mutta oli niin mahtavaa saada snorklata kirkkaassa merivedessä, ettei kylmyyttä ihan heti huomannut. Koitin bongailla levien joukosta kaloja, mutta näkimiin osui lähinnä levää, kiviä ja simpukoita. Tunnelma veden alla vaihteli voimakkaasti sen mukaan, oliko auringon edessä pilvi vai ei. Meri näytti ihanan puhtaalta ja hyvinvoivalta, levät hulmusivat kauniisti vedessä ja auringonsäteet valaisivat maisemaa. Tämän kirkkaammassa vedessä en muistaakseni ole koskaan snorklannut. Jos ei olisi tullut kylmä, olisi snorklatessa vierähtänyt helposti ainakin tunti.
Vedestä noustuani äiti oli jo pukenut päällensä. Mies oli vartonut minua rannalla valvoen, ettei kylmyys kangista minua meren aaltoihin. Puin ylleni ja lähdimme äitin kanssa kävelemään kylän halki – se matka on muutaman sata metriä. Kävelimme ohi hautausmaan, jonka kaikki hautakivet olivat selkä kohti tietä.
Miehet ajoivat kylän läpi autolla, ja treffasimme kylän toisella puolella. Oli aika mennä Bistroon.
Bistrossa tilasimme kahvit ja vohvelit. Ikkunasta oli kaunis maisema kylälle ja kylän arkeen. Isossa akvaariossa oli kuningasrapuja. Kuulin jälkikäteen, että tästä bistrosta saa hyvää kuningasrapusalaattia. En uskalla edes ajatella mitä se mahtaa maksaa, huomioon ottaen että vohveleillakin oli jo ihan hyvä hinta. Mutta kuningasrapu on kyllä hyvää. Ehkä sitä joskus raaskisi.
Pykeijasta palataan pois samaa tietä kuin mitä sinne on tultukin, ellei sitten lähdetä merelle. Me emme lähteneet, vaan ajelimme takaisin omia jälkiämme ja lähdimme kohti Tanaa.
Tie eteni Varanginvuonon rantoja pitkin. Merellä näkyi ihana sateenkaaren pää.
Tanassa oli sillanrakennustyömaa kesken. Uusi silta oli vielä julman näköisesti poikki toisesta päästään, roikkuen pitkän matkaa ilmassa pelkkien vaijereiden varassa.
Sade alkoi olla jatkuvaa. Olin iloinen, että Pykeijassa oli vielä ollut aurinkoa – se oli kruunannut hetkeni meren aalloissa. Synkässä vedessä on ikävä olla.
Palasimme Suomeen Utsjoella. Siitä ajelimme vielä appiukon mökille yöksi, jonkin matkaa Tenon rantaa etelään. Illalla grillasimme tunnelmallisesti mökin terassilla sateelta suojassa, takana oli ihan uskomattoman hieno päivä. Lämmitimme saunankin ja pääsimme pesulle matkan tomut pois huuhtelemaan. Yöksi oli mukava käpertyä makuupussiin mökin lämpöön.
Aamulla heräsin hieman kirkastuneeseen säähän. Kävelin terassille nuuhkimaan ilmaa ja näin, kuinka hirvi ui Suomen puolelta Norjaan. Vastarannalla se seisoi rauhassa tovin ja katseli maisemaa, ennen kuin asteli hitaasti metsään.
Jatkoimme matkaa Karigasniemelle, jossa kävimme appiukon luona kylässä. Mattikin oli siellä, ja saimme kahvin äärellä kuulla taas monenlaisia ihmeellisiä tarinoita maailman meriltä.
Vain pienen matkaa Karigasniemen jälkeen oli jälleen aika pysähtyä. Kevon parkkipaikka oli täynnä autoja, ja siihen mekin itsemme parkkeerasimme. Lähdimme kiertämään Sulaojan kaksi kilometriä pitkää luontopolkua.
Muistin hyvin polun tunnelman. Kävin täällä joitakin kertoja yksinänikin kävelemässä silloin kun asuin Karigasniemellä. Se oli hiukan haikea ajatus, paljon mukavampaa oli kiertää polku nyt yhdessä perheen kanssa.
Sulaojan laiturilla painoin kameran veden alle ja hui että kuinka kirkasta sekin vesi oli! Kaloja ei harmiksi osunut kuvaan. Olen nähnyt isojen lohikalojen uiskentelevan täällä. Hienosti näkyivät kuitenkin vastarannalla veteen kaatuneet puut, sekä lähteen pohjalle rinteestä valuneet vaaleat kivet.
Näköalapaikka ylhäällä harjanteella oli kasvanut umpeen, eikä Sulaoja näkynyt sieltä juurikaan. Mutta mitäpä tuosta.
❤ 
❤
Polulta oli upea maisema Muotkan suuntaan ilman varsinaisia näköalapaikkojakin.
Sulaojalta ajoimmekin sitten kotiin. Miehellä oli aamulla vastassa aikainen herätys hirvimetsälle Sodankylään, joten tämä kahden päivän reissu oli ollut juuri sopiva tähän väliin.
Mutta ei se minun syysloma siihen vielä loppunut. Miehen lähtiessä hirvimetsälle lauantaina, minä käänsin hitaasti kylkeä ja jatkoin unia. Kun sitten heräsin, lähdimme aamupalan jälkeen vanhempieni kanssa Särestöön.
Olen lapsena matkannut pitkin Suomea ja Eurooppaa ihan hurjasti. Kuitenkin vain harva paikka on jäänyt mieleeni millään lailla sen tarkemmin, muistan korkeintaan välähdyksiä sieltä täältä. Yksi voimakkaimmin mieleen jääneistä on kuitenkin Särestö, ja ennen kaikkea sen tunnelma. Kun Lappiin muutettuani tulin ensimmäisen kerran Särestöön, tuntui se aivan ihanan tutulta ja lämpimältä. Siellä oli jotain sellaista niin turvallista tunnelmaa ja energiaa, etten ollut muuttoni jälkeen moista aiemmin kokenut.
Niinpä Särestöön on ihana palata aina vain uudelleen, ja ihaninta tietenkin perheen tai ystävien kanssa, jolloin paikan hyvät energiat voimistuvat entisestään ja uusia muistoja syntyy. Minua myös lämmittää ajatus, että tämä turvapaikka on kotijokeni varrella – voisin ajelehtia sinne virran mukana, kuten jokainen talomme ohi lipuva vesipisara matkan päässä saapuu myös Särestöön.
Särestön kahvilassa joimme tietenkin kahvit. Televisiossa oli Reidar itse vanhassa haastattelussa kertomassa ajatuksiaan ja maalaamassa taulujaan.
Särestöstä matka jatkui Kuerlinkoille, jonne en jaksanut enää kameraakaan ottaa mukaan. Vanhempani eivät olleet ennen olleet siellä, ja tuntui mukavalta näyttää heille uusi paikka. Lähdimme kävelemään laavua kohti, ja löysimme pikkuruisen laavun vain nuotiolta nousevan savun tuoksua seuraamalla. Äidin kanssa kiipesimme vielä ylös korkeimmalle kalliolle katselemaan vesiputousta kauempaa. Ilta alkoi jo laskeutua, ja oli aika suunnistaa kotiin laittamaan ruokaa. Mieskin palaili iltaa vastaan hirvimetsältä – elukka oli kaatunut lähellä Rajalaa.
Sunnuntaina mies jäi kotiin nukkumaan iltavuoroa vasten, ja lähdimme vanhempieni kanssa Hettaan. Raattaman jälkeen kurvasimme kotakahvilaan aamukahville. Kotakahvila oli kauniin järven rannalla, sää oli kylmä ja utuisen kostea. Meille keitettiin tuoreet kahvit varta vasten, ja kahvin kanssa oli tarjolla munkkia ja omenapiirakkaa.
Ketomellassa pysähdyimme sillanpieleen parkkipaikalle ja kävelimme sillalle katsomaan Ounasjoen kosken kuohuja. Pilvessä ollut taivas alkoi antaa yhä vain suurempia paloja vanhaa taivasta näkyviin.
Seuraava pysähdyspaikka oli Vuontisjärven kylä.
Kylän keskellä on valtava hiekkaseinämä, Hietamella. Sen huipulla kasvaa yksinäinen mänty, jonka juurella on tuoli. Mäntyyn on kiinnitetty myös postilaatikko, ja siellä on vieraskirja kynineen.
Maisema ylhäältä on todella hieno. Paikka on hyvin erikoinen, en muista ihan vastaavaa muualla nähneeni. Äidin kanssa kiipesimme jyrkän hiekkaseinämän ylös ja lorvimme loivempia kohtia myöten takaisin alas, punaisia riekonmarjamattoja kuvaten ja marjoja syöden.
Sininen taivas, valkoiset pilvet, vaalea hiekka ja ruskan värit olivat todella mykistävä yhdistelmä. En olisi itse arvannut kääntyä pihatieltä näyttävälle hiekkatielle tätä paikkaa lähemmin katsomaan, mutta isä onneksi kääntyi, ja pääsimme tutkimaan paikkaa lähemmin. Minä olisin ajanut vain ohi, kuten aina ennenkin.
Mutta vielä seuraavakaan kohde ei ihan ollut Hetta, vaan Yrjö Kokko -lintutorni. Tornista oli hieno näköala Ounastunturille, ja näkyipä sieltä aina Pallakselle saakka. Tornin juurella on myös kota ja muut retkeilijän peruspalvelut. Tännekin on pitänyt poiketa yhden tuhannen kertaa, mutta aina on tullut pyyhällettyä vain ohi ajatellen, että ehkä ensi kerralla sitten.
No, sitten oli Hetan vuoro. Ajoimme luontokeskukselle lounasaikaan miettien, saisiko sieltä edes jonkinlaista purtavaa, vaikka oli sunnuntai. Monta kertaa luontokeskuksien ovia nykineenä en ollut kovin toiveikas että paikka olisi ylipäänsä auki, mutta jälleen oli luvassa hieno yllätys. Paikka oli auki ja lounas oli kuin hienommassakin ravintolassa! Kolmen ruokalajin fiini ja maukas ateria maksoi vajaan kympin, ja palvelu oli ensiluokkaista. Suosittelen!
Lounaan ja jälkiruokakahvien päälle lähdimme nousemaan Jyppyrälle.
Väkeä oli jonkin verran liikkeellä, mutta polulla ei häiritsevästi. Kota sen sijaan oli niin täynnä äänekkäitä ihmisiä, että en halunnut mennä sinne, vaan kiipesin kodan takana olevalle Jyppyrän korkeimmalle nyppylälle.
Hienosti näkyi Jyppyrältä Ounastunturin lisäksi Hetan kylä kirkkoineen.
Tämä Jyppyrän-retki jäikin sitten tämän syysloman viimeiseksi retkeksi. Mutta ei sitä onneksi siinä hetkessä tullut noin haikeasti ajateltua. Ajelimme kotiin ja vietimme rauhallisen illan telkkaria katsellen, sen enempää hötkyilemättä.
Enpä muista, milloin olisi näin antoisaa syyslomaa tullut vietettyä. Hetkeäkään en vaihtaisi pois. Niin paljon oli kuitenkin menoa ja meininkiä, että nyt on ihan mukava hiljentyä ja olla ihan vain kotona.
Maanantaiaamuna ennen vanhempieni lähtöä satoi muutaman sekunnin ajan räntää. Auton kurvatessa pois pihasta jäi sydämeen taas iso ikävä. Onneksi tunne oli jo tuttu ja siksi tiesin, että pahin ikävä tasoittuu pois muutamassa päivässä, kun arki taas normalisoituu. Silti on ihana alkaa ajatella jo seuraavia yhteisiä retkiä ❤
Saari avaruudessa 