Motivaatiosta ja voitontunteesta

Minusta tuntuu välillä, että tehokas ja menestyvä ihminen on aina valmis haastamaan itsensä, ottamaan muiden asettamia haasteita vastaan, kokeilemaan rajojaan ja ylittämään rajansa niin vapaa-ajalla kuin töissä. Kun jokin haaste asetetaan, tuntuu se antavan monille roppakaupalla motivaatiota – haasteeseen tartutaan ja sen jälkeen saatava voitontunne on parasta mitä voi kuvitella. Siitä iloitaan ja sitä hehkutetaan posket punaisina ja hymy leveänä – Me teimme sen!

Ilon, onnen ja jopa liikutuksen tunne omasta ja mahdollisesti tiimin saavutuksista on näille ihmisille varmasti ihan todella voimakas ja aito. Sitä en epäile ollenkaan.

Minulle se kaikki vain on aivan hepreaa. 

En muista elämästäni yhtä ainoaa sellaista hetkeä, että olisin halunnut haastaa itseni tai kokeilla rajojani. Jos olen näin tehnyt – eli suostunut johonkin epämukavaan tilanteeseen ilman että oikeasti olisin halunnut – olen tehnyt sen yrittäessäni epätoivoissani sulautua johonkin ryhmään joskus nuorena. Tai jos koulun liikuntatunnilla pakotettiin.

En halua kokeilla rajojani. Ennemmin olen rauhassa hiljaa ja mietin vaikka jotain. Epämiellyttävien tilanteiden jälkeen en iloitse siitä, että selvisin niistä, vaan siitä, että pääsin niistä pois.

Myös voitontunteen kokeminen on minulle vierasta. Minulla ei ole pätkääkään kilpailuhenkeä, joten vaikka olisin joskus oikeasti voittanutkin jotain – ollut vaikka liikuntatunnilla voittavassa joukkueessa – se ei ole tuntunut minusta yhtään miltään. Olen ollut iloinen vain siitä, että pelin jälkeen on päässyt kotiin ja saanut lopultakin olla rauhassa kaiken sen ärsyttävän häsäämisen ja teeskentelyn jälkeen. Miten voitonhalua voi edes oikeasti teeskennellä? Kai sitä jotenkin voi, ainakin pelin päätyttyä – naama natisten olen minä ainakin joskus onnistunut esittämään että voitto (tai yhtä hyvin häviö) olisi muka tuntunut joltain.

Luojan kiitos enää vuosikausiin ei ole tarvinnut missään kenenkään kanssa pelata mitään. Minusta kaikenlainen pelaaminen (pois lukien tietenkin lasten leikit) on niin kiusallista ja turhaa, etten pysty sitä käsittelemään. 

Voitontunne puuttuu minulta koskien myös itseni voittamista. En ymmärrä koko konseptia. Kaikki on minusta vain elämää: välillä onnistuu, välillä ei. Työssäni haluan onnistua, vapaa-ajallani rima on paljon matalammalla ja keskityn lähinnä rentoutumiseen.

Työelämässähän voisi periaatteessa joku saada voitontunnetta siitä, että saa hoidettavakseen vaikka jonkin isomman projektin ja selviää siitä kunnialla tai jopa erityisen hyvin. Itselläni on voimakas huijarisyndrooma, joka blokkaa tällaisetkin voitontunteen yritykset erittäin tehokkaasti. Jos onnistun jossain, en pidä sitä millään lailla voittamisena – olen vain hoitanut velvollisuuteni kuten pitääkin, siinä kaikki. Jos en olisi onnistunut, olisin epäonnistunut, ja sitä en halua töissä tehdä. Toki onnistumisista kertyy ajan saatossa hiljaista itseluottamusta ja hyvää oloa, mikä näyttää vuosien mittaan jonkin verran onneksi laimentaneen huijarisyndroomaani. 

Olen koko elämäni luullut, ettei minulla ole mottoa. Tänä kesänä kuitenkin löysin oman mottoni aivan täydellisesti puettuna muutamaan sanaan: Live life to the minimum (Antti Holma).

En halua tavoitella, haastaa itseäni, kokeilla rajojani, saavuttaa – en ymmärrä kertakaikkiaan, miksi niin pitäisi tehdä. Haluan olla rauhassa kaikelta tuollaiselta, jonka itse koen hösellykseksi. Haluan elää elämääni joka päivä siten kuin juuri sillä hetkellä tuntuu hyvältä. Haluan kuulostella itseäni ja päättää sen mukaan, teenkö jotain, mitä teen, vai olenko vain enkä tee mitään sen suurempaa. 

Mutta mikä minua sitten motivoi?

Yksi suuri motivaattori minulle ihan kaikessa on uteliaisuus. 

En nouse tunturiin päästäkseni sen huipulle, vaan nähdäkseni, mitä reitin varrelta löytyy ja mitä ylhäältä näkee. Karttojen tutkiminen on intohimoni, ja olen tehnyt viime vuosina valtavat määrät retkiä vain saadakseni käydä katsomassa, miltä jokin lampi, lähde, koski, jyrkänne tai kuru näyttää. Välillä on löytynyt tosi hienoja paikkoja, välillä ei mitään sen kummempaa, mutta minulle tärkeää on, että olen saanut uteliaisuuttani ruokittua. Ja aivan ensisijaisen tärkeää on myös se, ettei mitään ole tarvinnut tehdä kiireessä.

Että on saanut tehdä aivan rauhassa ilman mitään paineita tai asetelmia, omaan tahtiin. 

Ettei ole tarvinnut höseltää.

En ole koskaan ymmärtänyt höseltämistä vain höseltämisen vuoksi. Miksi asettaa aikarajoja, jos se ei ole olosuhteiden pakosta välttämätöntä? No, kai se on sitä itsensä haastamista. Varmasti siitä joku saa jotain. Tätä mietin tänään kun ajelin Sirkankylän läpi ruskamaratonin ollessa menossa.

Työasioissa minua motivoi monikin asia, huijarisyndroomasta huolimatta. 

Haluan tehdä työni hyvin, jotta esimieheni on tyytyväinen. Näin on ollut aina, elämäni kaikissa työpaikoissa, palkkaan, työtehtäviin ja esimieheen katsomatta. Ei siinä ole voitontunteita tarvittu, minulle on riittänyt se, että työstäni ei ole valitettu ja että palkka on kilahtanut tilille joka kuukausi. 

Minua naurattaa aivan hirveästi netissä vastaantullut meemi, jossa työhaastattelija kysyy: ”Why do you want this job?” Ja työnhakija vastaa: ”Well, I’ve always been a big fan of not starving to death.” Niinpä, tällä ajatuksella minullakaan ei ollut mitään ongelmaa vaihtaa oman alan töistä aikoinaan kaupan kassalle, jossa palkka oli tonnin aiempaa pienempi. Olin supertyytyväinen uuteen työhöni.

Pakko kuitenkin sanoa, että nykyisessä työssäni saan lisäksi suurta nautintoa siitä, että työni liittyy retkeilyyn ja että saan tehdä sitä etänä – tämä ruokkii uteliaisuuttani, on mielenkiintoista ja samalla omiaan kaltaiselleni sisäänpäinkääntyneelle persoonalle. Lisäksi minulla on mahtavat työkaverit. Se kaikki motivoi tosi paljon. 

Vapaa-ajalla minua motivoi vapaus ja hyvän olon tunne.

Vapaus päättää, nousenko aamulla aikaisin vai myöhemmin, käynkö retkellä ja jos niin missä. Keitänkö aamupäivällä yhdet, kahdet vai kolmet teet, katselenko telkkaria, selaanko instasta kissapätkiä vai menenkö pihalle juomaan kahvit. Lähdenkö lenkille vai otanko päiväunet. 

Saan valtavasti onnea, iloa ja rauhaa siitä, että saan päättää kulloisenkin fiiliksen mukaan mitä teen tai en tee. Jos olisin äiti, tämä ei tietenkään olisi mahdollista, joten olen päivittäin kiitollinen siitä, että en ole.
Kotiaskareissa minua motivoi lopputulos – hommien saaminen valmiiksi. Saan motivaatiota myös säännöistä. Minulla on sääntö, että joka päivä pitää jollain lailla liikkua ulkona. Jos en käy retkellä, pitää käydä lenkillä. Ei siksi, että se olisi mikään mahtava nautinto ainakaan joka kerta, vaan siksi, että minulla on sellainen sääntö. Se toimii hyvin.

Ei varmaan ole muodikasta kertoa, ettei halua haastaa itseään eikä kokeilla rajojaan.

Live life to the minimum ei taida olla kovin trendikäs motto.

Mutta ai että, minulle se toimii ja sulaudun siihen täysin. Vieläpä aivan häpeilemättä. Ja uskallan kyllä olettaa, etten ole ainoa, joka elää näin ❤

Julkaissut Jonna Saari

Lapissa asuvan salolaisen hidasta hiljaiseloa pohjolan uumenissa.

%d bloggaajaa tykkää tästä: