Valokuvaamisesta, somesta ja hetkessä elämisestä

Tänä aamuna oli joella upea sumu. Aurinko näkyi sumun läpi vain vaivoin, ja maailma oli ihmeellisen näköinen – tällainen maisema on mahdollinen vain syksyllä. Katselin tätä näkyä teekuppi kourassa, vaaleanpunaiseen aamutakkiin pukeutuneena, vaaleanpunaiset crocsit jalassa ja mietin, että saisipa kivan kuvan otettua, kun menisi uimaan tuohon maisemaan. Muutoin en olisi uimaan ehkä jaksanut sillä kellonlyömällä mennä, lämpöäkin oli vain kuusi astetta, mutta ajatus valokuvasta sai minut veteen, ja se tuntui ihanalta. Vedessä oli hyvä olla, uin useamman kierroksen. Sen jälkeen oli hyvä olo, joka jatkui pitkin päivää.

Retkellämme Taatsijärvelle pohdimme ystäväni kanssa retkielämän kuvaamista ja ennen kaikkea sitä, viekö retkien kuvaaminen ja kuvien someen jakaminen jotakin pois itse luontoelämyksestä. Meneekö jotain ohi? Onko hetkeen mahdotonta keskittyä, jos aikoo jakaa tarinansa muillekin?

Olen yksiksenikin kesän aikana punninnut sitä, onko retkitarinoiden jakaminen someen ja tänne blogiin itse retkielämystä lisäävä vaiko laimentava asia. Sain aiemmin kesällä ottaa viikonlopuksi haltuuni Mun Lapin instagram-tilin, ja sinne taltioin erään retkeni storyjen muodossa yleisön nähtäväksi käytännössä reaaliajassa (storyt löytyvät nimelläni Mun Lapin kohokohdista). Samanlaisen storyn tein myös Taatsijärven retkeltä, se löytyy oman tilini kohokohdista tällä hetkellä (Taatsijärvi). Ja on niitä reaaliaikaisia retkistoryja tullut välillä muutenkin tehtyä.

Monia erilaisia retkiä tehtyäni ja asiaa tunnusteltuani koen valokuvaamisessa olevan monia hyviä puolia, ja selkeästi enemmän hyviä kuin huonoja.

Ensinnäkin halu valokuvata on ainakin minulle tehokas kannustin lähteä ulos luontoon silloinkin, kun sää ei ole parhaimmillaan tai kun muutoin ei jaksaisi lähteä. Kuten tänä aamuna kävi. Mielestäni mikä tahansa syy, joka saa lähtemään ulos, on hyvä syy. Kuvien perässä on tullut lähdettyä vaativillekin reiteille, noustua jyrkkiä mäkiä hirveässä hiessä ja pulahdettua kylmiinkin vesiin – ja aina se on tehnyt hyvää. Kas kun minua ei motivoi pienimmissäkään määrin ajatus ”itseni ylittämisestä” tai ”itseni haastamisesta” – ei sitten yhtään. Mutta valokuvaaminen motivoi.

Kuvausharrastus opettaa myös näkemään kauneutta ja katsomaan sekä kauas että aivan lähelle, melkein nenänmitan päähän esimerkiksi jäkälien yksityiskohtia. Sellainen hoitaa sekä mieltä että silmiä. Lisäksi retken jälkeen pääsee elämään reissutunnelmat uudelleen kuvia katsellessa ja hienosäätäessä.

Haittaako kuvaaminen sitten hetkessä elämistä?

Joskus se meinaa niin tehdä, ja minun ainakin on täytynyt erikseen opetella siitä pois – on täytynyt opetella olla antamatta jokaista hetkeä kuvaamiselle. Välillä kamera saa olla repussa, ja esimerkiksi evästauoilla en yleensä valokuvaa, vaan keskityn luonnon aistimiseen ja hetkestä nauttimiseen kokonaan ilman kameraa. Myös kamera kädessä kulkiessa pidän huolta siitä, etten katso maailmaa yksinomaan linssin läpi, vaan hiljennyn ihailemaan luontoa ja uppoutumaan ajatuksiini etenkin hienoimmissa maisemapaikoissa ja tunnelmissa.

Vedessä ollessa hetkessä eläminen ja läsnäolo on mielestäni kaikkein helpointa, vaikka kamera olisikin kädessä. Vedessä näköaistin rinnalle voimakkaimmaksi nousee tuntoaisti, koko kehoa kannatteleva, viilentävä ja hellästi puristava vesi, joka pitää voimakkaasti otteessaan eikä takuulla päästä ajatuksia harhailemaan. Itse kuvaan kameralla veden alla vain ”kohti” ja vasta kotona näen, mitä tarkalleen ottaen tuli kuvattua. Niinpä näköaistikin saa keskittyä kameran sijasta maiseman ihailuun, ja kamera on vain esine kädessä. Välillä saa käsillä ottaa suuntaa ja tukea pohjan muodoista, se tuntuu kämmenissä hyvältä. Keho kääntyy pienimmästäkin liikkeestä kevyesti. Veden alla oleminen on voimakkainta mindfulnessia jonka itse tiedän.

Vastakohtana sen sijaan, revontulia kuvatessa keskittyminen lipsahtaa herkästi pelkkään kuvaamiseen – tämän varmasti moni revontulikuvaaja tunnistaa – varmaankin siksi, että toisin kuin tähtitaivas, revontulet näyttävät lähes poikkeuksetta paljon hienommilta kuvissa kuin luonnossa. Pitää oikeasti muistaa myös unohtaa kamera ja katsella taivaalle, jos haluaa elää hetkessä.

Päivittäisellä lenkilläni kamera ei kulje mukana ollenkaan, kun kuljen pikkutietä soiden ja metsien keskellä. Kääntymispaikalla pysähdyn, venyttelen, hengitän suoilmaa ja katson kauas – tämä on oma pieni arjen rutiinini.

En kyllä voi aivan väittää eläväni hetkessä lenkeilläkään – minulla kun on tapana silloin kuunnella musiikkia tai podcasteja. Podcastit vievät voimakkaasti pois hetkestä, mutta annan sen itselleni anteeksi aina kun purskahdan podcastin vuoksi nauruun yksinäni keskellä autiota hiekkatietä (kiitokset tästä lähinnä Antti Holmalle). Musiikki taas saattaa minusta parhaimmillaan voimistaa luontoelämyksen moninkertaiseksi, jos se sopii ympäröivään luontoon. Oletteko koskaan maanneet selällänne lumihangessa pimeällä, katselleet linnunrataa ja kuunnelleet samalla Ghost love scorea? Siinä tuntuu kuin sielu ja keho siirtyisivät toiseen kohtaan universumia.

No mutta palataanpa kuvaamiseen.

Kamera kädessä Taatsijärvellä. Kuva: Laura / Kiertoreitti

Instagramin storyt ovat monella tapaa sitten vielä aivan oma maailmansa. Huomaan, että yksin retkeillessä ei tunnu lainkaan yksinäiseltä, jos retkensä jakaa storyina pala palalta melkein reaaliajassa. Saa jakaa hienot maisemat ja seikkailutunnelman jonkun kanssa – seuraajien. Jaettu ilo on moninkertainen ilo, minusta se pätee tässä.

(Tähän väliin lienee syytä huomauttaa, että etätyöntekijänä vietän arjessani aivan valtavasti aikaa yksin. Introverttinä nautin siitä, mutta täysin erakko en sentään ole. Luonnossa osaan kohdata ihmiset luontevasti – siksi on mukavaa aina, kun retkellä on seuraa mukana.)

Ja samalla tavoin tykkään seurata muiden luonnossaliikkujien storyja omilta retkiltään. Ulkomailla retkeileviä en jaksa seurata yhtään, mutta Suomessa ja etenkin Lapissa ja Salossa seikkailevia seuraan paljon. Seuraamieni ihmisten storyt ovat usein ihanan aitoja ja hiomattomia, niistä välittyy parhaimmillaan aivan mainio retkitunnelma ja samalla voi saada vinkkejä kiinnostavista, itselle uusista retkipaikoista. Tiettyjen tyyppien storyja kun tarpeeksi seuraa, syntyy melkein illuusio kuin tuntisi nämä ihmiset. Sekin tuntuu jotenkin hieman kierolla tavalla mukavalta.

Sen sijaan silloin, kun mukana retkellä on retkikaveri, ei storyja niin tee minun ainakaan mieli jakaa – tuntuu epäkohteliaalta olla kännykkä kourassa kun on seuraa, oltiin sitten retkellä tai missä tahansa muualla. Testasin tätä Taatsijärvellä, ja luulenpa että tämä yksi testikerta riitti. Mutta se on mukavaa, kun retkikaverikin tykkää valokuvata – silloin molemmille sopii verkkaisa etenemistahti, ja kuvat voi halutessaan jakaa storyiksi sitten illalla retken jälkeen.

Minua ilahduttaa suuresti, jos joku kysyy minulta lisää retkikohteistani ja haluaa lähteä käymään niissä itsekin. Siinä on ehkä tärkein syy, miksi retkitunnelmiani jaan. Samalla haluan retkillä kuitenkin nauttia myös hetkestä, ja minusta se on kuvio, joka on loppujen lopuksi varsin helppo sovittaa yhteen – kunhan vain suo asialle hieman ajatusta ❤

Julkaissut Jonna Saari

Lapissa asuvan salolaisen hidasta hiljaiseloa pohjolan uumenissa.

%d bloggaajaa tykkää tästä: