Ihmeitä Taatsijärvellä

Olen aiemmin käynyt Taatsin seidalla pari, ehkä kolmekin kertaa. Kyseessä on rotkojärven reunalla seisova kivipaasi ja niin väkevä seita, että sitä on aikojen saatossa saavuttu lahjomaan Ruijasta saakka. Nyt kuitenkin halusin nähdä, mitä muuta Taatsijärvellä on tarjottavanaan kuin tämä seita. Niinpä pyysin Lauran retkikaveriksi ja lähdimme kiertämään järveä.

Lähdimme seuraamaan polkua kohti Taatsinkirkkoa, joka on iso ja pystysuora kallionkieleke pienen matkan päässä seidasta. Yksi valtava kivipaasi on revennyt muusta kalliosta niin, että väliin jää noin metrin leveä, syvä rotko.

Maiseman jylhyys ja värimaailma tekivät etenemisestä hidasta. Kaikkea oli pakko jäädä ihastelemaan ja kuvaamaan. Alhaalla järvessä suuret kivenlohkareet kuulsivat veden alta. Ne näyttivät jotenkin kuumottavilta – tässä järvessä edes minä en uisi.

Jatkoimme matkaa. Kuulostelin, kuuluuko metsistä vain tuuli, vai humiseeko siellä vesi. Polku pieneni, mutta jatkui. Kohta ihmetys oli valtava kun huomasimme, että edessämme oli todella iso koski, oikeastaan vesiputous. Olin kyllä kuullut, että siellä olisi jotain tällaista, mutta olin kuvitellut jotain paljon vaatimattomampaa.

Sammaleiset kivet veden keskellä olivat kuin sadusta.

Nousimme ylemmäs kalliolle ja huomasimme putouksen olevan kaksiosainen. Ylempi porras on alempaa selkeämmin vesiputous.

Kävelimme kohinasta hieman kauemmas ja istahdimme pitämään evästauon. Seuraavana ohjelmassa olisi jatkaa matkaa metsän halki pienen matkaa, kunnes saavumme tielle. Tiellä on silta, josta pääsemme veden yli, ja sitten voimme lähteä taas maastoon kohti Taatsijärven vastarantaa.

Maasto oli suhteellisen helppokulkuista, lukuun ottamatta kulkua kivikkoisessa metsässä. Mäkiä tai märkää ei ollut. Seurailimme jokea kohti järveä.

Veden alla ei näkynyt elämää.

Pian jalkojemme alla alkoi olla suoraa kalliota ja kuivaa metsäkangasmaata. Kallion ja paikoittaisten kivikkoalueiden välissä oli kosteikkoja, joissa seisoi syväkin vesi.

Lähdimme seuraamaan vesiputouksen kohinaa, koska halusin nähdä sen myös toiselta puolelta.

Maisema oli tyystin toisenlainen kuin Taatsijärven metsäisellä ja kuivalla vastarannalla, jossa seita on. Täällä oli paljon avarampaa, ja paljon ruskaa. Vaivaiskoivut ja riekonmarjat olivat jo upeissa väreissä.

Seurailimme rotkojärven reunaa päästäksemme suoraan vastapäätä seitaa. Matkalla poimimme suuhumme mustikoita. Myös Muro-koira herkutteli marjoilla.

Osuimme löytämään luonnon jo haurastuttamat poronsarvet.

Huomasimme järven vastapuolella liikettä Taatsinkirkon kohdilla. Jäimme seuraamaan, mitä tapahtuisi. Kohta kielekkeen päälle käveli ruskea-asuinen hahmo, jolla oli suuri noitarumpu. Pian rummutus ja joiku kaikuivat pitkin rotkojärven laaksoa. Se oli todella hämmentävä ja hämmästyttävä hetki – tuntui aivan epätodelliselta, että osuimme kokemaan tämän. Kylmät väreet ottivat valtaansa, olihan se uskomatonta nähdä ja kuulla joikua ja noitarumpua näin väkevässä pyhässä paikassa ja mykistävässä maisemassa.

Istuimme alas ja kuuntelimme koko esityksen loppuun saakka. Miehen lopetettua huomasimme, että hänen kanssaan oli muitakin ihmisiä, ja kaikilla oli rummut. Pian rummutus jatkui koko seurueen voimin, ja me jatkoimme matkaamme sen säestämänä.

Rumpua soittava shamaani on alla kuvassa keskellä.

Saavuttuamme Taatsin seidan kohdalle tuli aurinkokin taas sen verran esiin, että hetkeksi aikaa se valaisi Taatsijärven rotkon upeasti.

Aurinko toi ruskan värit esiin mielettömän hienoina sinistä järveä vasten.

Rumpuväki poistui vastarannalta, ja hetken jälkeen mekin lähdimme palailemaan kohti autoa. Päätimme palata autolle tietä pitkin, vaikka se kiersikin hiukan. Ennen tielle saapumista nautin vielä sammaleisen peikkometsän tunnelmasta, kun se kylpi ruskaisena auringon valossa.

Olipa aivan ihana ruskaretki ❤ Minulla on ollut sellainen olo, että tänä vuonna saadaan hyvä ruska. Nyt ainakin vaikuttaa siltä, että ennusteeni on osunut oikeaan.

Julkaissut Jonna Saari

Lapissa asuvan salolaisen hidasta hiljaiseloa pohjolan uumenissa.

%d bloggaajaa tykkää tästä: