Saari avaruudessa

En ole muistaakseni koskaan edes kuvitellut olevani ekstrovertti. Monet kerrat olen esittänyt ekstroverttia, nykymaailmassa semmoinen taito on ilmeisesti hyvä osata. Itse osaan sen vaihtelevalla menestyksellä, nykyään paljon paremmin kuin parikymppisenä, vaikka nykyään tarvitsen sitä huomattavasti harvemmin.

Vaikka olen pitänyt itseäni introverttina koko aikuisikäni, en ole koskaan tullut sen suuremmin ajatelleeksi sitä tai perehtyneeksi siihen, mikä kaikki minussa oikeastaan sillä selittyykään. Olen pitänyt itseäni ihmisarkana sekä ihmisten ja tilanteiden suhteen ehkä jotenkin erityisen herkkänä, ymmärtämättä monien asioiden selittyvän yksinkertaisesti sillä, että olen introvertti.

Nyt minulla on iltalukemisena Introvertit-kirja, ja se on avannut minulle uusia näköaloja itseeni.

Kouluajoista

Yksi asia, jonka olen tässä ymmärtänyt, on se, miksi rakastin lukiota mutta suorastaan vihasin ammattikorkeakoulua. Lukiossa ei ollut yhtenäistä luokkaa, vaan opiskelimme yksilöinä. Porukkaa, johon olisi pitänyt kuulua, ei ollut. Sosiaalisia tilanteita oli harvoin ja niitä oli halutessaan helppo väistellä. Joka luennolla oli eri ihmiset, ja minun oli helppo ohjata keskittyminen opiskeluun. Menestyin lukiossa todella hyvin ja nautin suuresti niistä vuosista.

Ammattikorkeassa tilanne oli toinen.

Meillä oli oma luokka, aina sama porukka, päivästä ja tunnista toiseen. Niissä ihmisissä ei ollut mitään vikaa, mutta se, että ryhmä oli yhtenäinen, ahdisti minua. Lukiossa olin opiskellut yksikseni omassa rauhassa vieraiden keskellä, ammattikorkeassa minut ympäröi jatkuvasti lauma puolituttuja, joiden kanssa olisi pitänyt osata olla. Bileisiinkin olisi pitänyt mennä, haalarit olisi pitänyt hankkia ja keskusteluja olisi pitänyt osata käydä.

Tuo aika oli minulle koulun osalta tervanjuontia. Odotin vain päivästä toiseen, että se loppuisi. Koin sosiaalista painetta, kun olisi pitänyt osata olla osa ryhmää. Koin, että minun olisi pitänyt osata esittää, että ryhmään kuuluminen kiinnostaa. Mutta en osannut, ja se söi voimia ja motivaatiota. Väsyin ryhmätilanteissa ja minua alkoi todella helposti ärsyttää, joskus vähemmän, joskus todella paljon enemmän. Tämä väsymykseni ja ärsyyntymiseni varmasti myös näkyi minusta.

Huhhuh luojan kiitos nuo ajat ovat kaukana takana.

Ystävistä

Kautta elämäni minulla on ollut kerrallaan yksi, aivan korkeintaan kolme ihan oikeaa, aidosti läheistä ystävää elämässäni. Heidän seurastaan olen aina aidosti nauttinut, mutta jos olen saanut valita, niin aina vain yhdestä, korkeintaan kahdesta ystävästä kerrallaan.

Jos joskus olen ajautunut tai yrittänyt jotenkin sopeutua pysyvästi johonkin isompaan kaveriporukkaan, ei siitä yleensä ole tullut oikein mitään. Kyse ei ole siitä, että vihaisin ihmisiä tai että kenessäkään olisi ollut vikaa. Olen tavannut elämässäni mitä ihanimpia ihmisiä. Haluan vain tavata ihmisiä kerrallaan mahdollisimman pienissä erissä, ja sittenkin tarvitsen tapaamisten väliin paljon ihmisvapaata aikaa.

Lapissa näin aikuisiällä olen löytänyt oman tapani kohdata ihmisiä ja päässyt sinuiksi sen kanssa. Joudun enää harvoin tilanteisiin, joissa olisi paljon väkeä paikalla. Tapaan yhtä, korkeintaan kahta ystävää kerrallaan, ja lähes poikkeuksetta nämä tapaamiset ovat luontoretkiä. Näin pystyn olemaan rento ja nautin yhteisestä ajasta ihan aidosti. Retkellä kavereiden tapaaminen on minulle selkeästi luontevampi tapa kohdata ihmisiä kuin esimerkiksi illanvietto yhdessä. Illat olen pyhittänyt rauhoittumiselle omissa oloissa.

Nykyasetelmissa tilanne on ajautunut jopa siihen, että koen minulla olevan tällä hetkellä selkeästi enemmän kuin kolme oikeasti hyvää ystävää. Koen monta ihanaa ihmistä läheisiksi, vaikka saatan tavata heitä vain kerran vuodessa – yhtä silloin, toista tällöin. Joitakin toki tapaan useamminkin, niitä, jotka asuvat lähellä. Koen olevani onnekas kun olen löytänyt ystäväpiiriini ihmisiä, jotka hyväksyvät minut tällaisena kuin olen ja joille on helppo puhua vaikeammistakin asioista.

Näistä ystävyyssuhteista minä iloitsen tosi aidosti.

Ihmisistä

Joutuessani kohtaamaan kerralla enemmän kuin kaksi ihmistä, minua alkaa tavallisesti hermostuttaa. Joskus enemmän, joskus vähemmän, riippuen ihmisistä, tilanteesta, omista energiatasoistani sekä siitä, onko minulla ollut mahdollisuus henkisesti valmistautua etukäteen näihin kohtaamisiin.

Saatan helposti vaikuttaa penseältä ja epäkohteliaalta, etenkin jos tilanne tulee minulle yllättäen tai jos en syystä tai toisesta mitenkään haluaisi olla siinä. Tilanteen ollessa erityisen stressaava, päästän hermostuneena sammakoita suustani ja koko ajan vain toivon, että tilanne menisi ohi (oikeastaan toivon, että en olisi koko tilanteeseen ikinä joutunutkaan). Yritän parhaani mukaan esittää, että kaikki olisi hyvin, koska en haluaisi loukata ketään. Mutta uskon, että hermostuneisuuteni on aistittavissa, ja aivan viimeistään se näkyy sitten aivan karmaisevana väsymyksenä sekä siinä, että käyn tilannetta jälkikäteen päässäni läpi moneen otteeseen.

Tämä väsymisen pelko on yksi suurimmista syistä, miksi usein välttelen sosiaalisia tilanteita, jos se on mahdollista. Puolisoni seurassa akkuni eivät onneksi tyhjene, vaan silloin olen yhtä rento kuin yksinänikin.

Yllätyksistä

Introvertteihin piirteisiini kuuluu sekin, että en pidä yllätyksistä. En pidä siitä, että rutiinit rikkoutuvat ilman, että olen saanut siihen etukäteen varautua tai itse saanut siitä päättää. Koen esimerkiksi matkustamisen väsyttävänä, vaikka matkan kohde olisi kuinka ihana. Jos matka on näköpiirissä, se hermostuttaa minua pinnan alla pahimmillaan kuukausia etukäteen. En hermostu siksi, että pelkäisin matkan aikana tulevan vastoinkäymisiä, vaan siksi, että matka rikkoo rutiinini ja vie siten voimia.

Yksi riski matkustamisessa on se, että saatan joutua yllättäen kohtaamaan ihmisiä. Minulle ideaalia on saada etukäteen rauhassa varautua siihen, että sinä-ja-sinäpäivänä kohtaan sen-ja-sen ihmisensiinä-ja-siinä tilanteessa – ja tietenkin vain yhden ihmisen kerrallaan, korkeintaan kaksi. Mutta matkoilla saattaa tulla yllätyksiä vastaan. Perillä saattaakin olla muita, kuin ne, joihin olin varautunut. Kun huomaan ajautuneeni tilanteeseen, jossa kohtaan ihmisiä yllättäen, väsähdän heti ja menen todella hiljaiseksi. Onnistun yleensä pienen hetken jälkeen kokoamaan itseni ja vetämään ekstrovertin kuoren päälle, minkä jälkeen asiat alkavat taas jotenkuten sujua.

Helpoimmin sujuvat huvin vuoksi, täysin omasta tahdostani tekemät matkat paikkoihin, joista en tunne ihmisiä. Tuntuu vapauttavalta viettää esimerkiksi viikonloppu silloin tällöin paikoissa, jonne ei ole mitään siteitä. Sellaiset matkat eivät suuremmin väsytä, kun ei ole pelkoa että joutuu yllättäviin sosiaalisiin tilanteisiin.

Suojakuoresta ja työelämästä

Kohdatessani enemmän kuin kaksi ihmistä kerralla – olkoonkin, että yksi heistä olisi vaikka oma puolisoni – en koskaan ole oikein oma itseni. Minulla on silloin kuori, esitän jotain, mitä en ole. Se on minulle selviytymismekanismi. Joskus onnistun siinä ja saatan vaikuttaa reippaalta ja avoimelta, vaikka sisäisesti olen höyryävän stressin vallassa.

Ammattikorkean aikaan en varmasti edes onnistunut esittämään ekstroverttiä. Uskon, että tuolloin minusta näki selvästi, etten olisi halunnut olla siellä ja että inhosin koko paikkaa.

Kuitenkin koulua seurannut työ uutistoimituksessa auttoi minua kasvattamaan selkeästi voimakkaamman ja tehokkaamman ekstroverttikuoren. Oltuani jonkin aikaa toimittajan töissä, minulla ei ollut enää ongelmaa kohdata ihmisiä työtilanteissa – ei, vaikka ihmisiä olisi ollut montakin. Aluksi haastattelutilanteet jännittivät minua, mutta kun opin hyödyntämään toimittajuuden mukanaan tuomaa maskia, kaikki jännitys lakkasi.

Töissä asetelmat ovat nimittäin selkeät: minulla on siellä toimittajan rooli ja ekstrovertin kuori. Myös kaupassa työskennellessä työntekijä–asiakas-asetelma oli mukavan selkeä. Näihin  asetelmiin olen pystynyt turvautumaan ja niiden suojista olen pystynyt toimimaan kuin normaali ihminen ainakin. Saan työni hyvin tehtyä ja kaikki ovat tyytyväisiä. Jälkiväsymyskään ei ole lainkaan paha, koska työpäiväni aikanahan kaikki ne ihmiset on kohdannut suojakuoreni – en suinkaan minä itse.

Jos sen sijaan pitäisi sukeltaa esimerkiksi sukujuhliin tai muuhun tilaisuuteen, jossa on puolituttuja (ryhmä puolituttuja on pahin kammoni), aivoni jäykistyisivät. Asetelmat eivät ole selkeät, kun en olekaan työtään tekevä toimittaja, vaan olen viivan samalla puolella muiden kanssa ja pitäisi osata olla jotenkin muka sosiaalinen ja silti aito. Kiusaannun, väsyn, takeltelen ja haaveilen pakenemisesta. Jälkikäteen olen väsynyt ja saatan olla myös kiukkuinen.

Nykytilanteesta

Erämaan ja etätyön ansiosta olen löytänyt elämässäni tilanteeseen, joka on introvertille mukava ja turvallinen. Siksi koen voivani nykyään hengittää vapaasti. Tilanteita, joissa ahdistun, on aniharvoin. Saan hyvin pitkälti itse määritellä, paljonko kohtaan ihmisiä. Saattaa helposti mennä viikko, etten näe ketään muuta kuin miestäni ja kaupan kassaa. 

Toisaalta koen, että minulla on juuri sopivasti myös hyviä ystäviä. Ystäviä, jotka ovat jokainen omanlaisiaan ja antavat myös minun olla vapaasti omanlaiseni. Se, että joudun ahdistaviin tilanteisiin nykyään harvoin, on johtanut myös siihen, että nautin ystävien kohtaamisesta aiempaa vapautuneemmin ja rennommin.

Koen myös aiempaa tärkeämmäksi olla itsekin hyvä, reilu ja luotettava ystävä muille.

Rauhallisen elämäntilanteen lievennettyä ahdistustani koen olevani neutraalimpi monien asioiden edessä. Vielä joitakin vuosia sitten olin hyvin tunteikas suuntaan ja toiseen. Nykyään moni asia on lakannut hetkauttamasta, ja ohitan paljon asioita olankohautuksella.

En muista olenko koskaan toivonut olevani ekstrovertti. Muistan kyllä monia tilanteita, joissa olen voinut pahoin ja joissa todennäköisesti olisin ekstroverttina voinut oikein hyvin. Ne olivat tilanteita, jotka eivät näyttäneet minulta eivätkä sopineet minulle.

Kaikkein tärkeintä elämässä on mielestäni elää omannäköistään elämää. Siinä koen onnistuneeni, siksi minun on nykytilanteessa hyvä.

Jatkukoon rutiini rauhassa näin.