Kätkätunturilla

Heräsin aamulla yhdeksältä. Mies oli lähtenyt töihin jo viideltä, kissa oli ulkona. Taivas oli pilvinen, ja päätin ottaa hitaan aamun (kuten niin usein ennenkin). Keittelin teetä mukillisen, sitten toisenkin, ja katselin Areenasta pari jaksoa Vera Stanhopea.

Ihanan hidas aamu. Minä rakastan näitä.

Pariin otteeseen satoi aivan järkyttävän kovin. Tuumin, että varmaan sähköt menevät, mutta eivät ne menneet. Kissa onneksi nukkui silloin jo parvella.

Sitten alkoi kirkastua.

Kello oli yksi, ja mietin, lähtisikö lenkille vai kauppaan. Sitten tuumin, että jos käyn kaupassa ja samalla jossain retkellä. Ensin mietin Särkitunturia, mutta ajattelin, että siellä on varmasti paljon väkeä. Niinpä päätin lähteä katsomaan Kätkätunturin Pahtakurua.

Ajelin auton Immeljärven taakse paikkaan, jonne kaverini oli neuvonut auton jättämään silloin kun käy Korkeaniemen laavulla. Siellä ei ollut ketään. Nousin ensin kävellen soratietä Korkeaniemen laavulle, ja laavua vastapäätä lähti piskuinen metsäpolku nousemaan ylös rinnettä kohti Pahtakurua. Lähdin seuraamaan polkua, ja vain muutaman sadan metrin päästä aloin olla jo perillä.

Kuru on sievä, ei kovin suuri, mutta sievä.

Polku tuntui katoavan ennen kurua, joten painoin mieleeni puiden muotoja, jotta löytäisin polun pään helposti alas lähtiessäni. Erämaatunnelmiin ei tässä kohteessa tullut päästyä, sillä Immeljärven yli kantautuivat autojen äänet jatkuvasti. Lisäksi kaikkialla ympärillä näkyi merkkejä ihmismaailmasta. Muutoin kohde oli kyllä todella kiva, etenkin, kun sinne johti pikkuruinen, tunnelmallinen ja varsin jyrkkä polku leveän reitin sijaan.

Kuvailin kurulla hetken aikaa. Pariin otteeseen luulin kuulleeni ihmisiä, mutta ainakaan ketään ei näkynyt. Tunturissa mustikanvarvut voivat joskus olla punaisia jo kesäkuussa, sen sijaan metsässä ne olivat vielä vaaleanvihreitä.

Tuuli oli sen verran navakka, ettei kiusanani ollut ainuttakaan sääskeä. Siksipä saatoinkin viettää rauhallisen vesi-, pällistely- ja valokuvaustauon.

Tunturissa näkyi ihania värejä.

Polun pää oli helppo löytää uudestaan, kun olin pannut mieleeni erään hauskasti taipuneen männyn siinä kohtaa, jossa olin polun viimeksi vielä erottanut. Alempana metsässä kuvasin myös pikkuruisia vanamoja.

Päästyäni takaisin autolle, kävin kaupasta hakemassa vähän viikonloppuherkkuja ja lähdin ajelemaan kohti kotia. Kotimatkalla kuvasin vielä hauskan näyn muuan seurueesta, joka ilahduttaa meitä tien vieressä olevalla niityllä aina kesäisin.

Aasia ei kiinnostanut.

Julkaissut Jonna Saari

Lapissa asuvan salolaisen hidasta hiljaiseloa pohjolan uumenissa.

%d bloggaajaa tykkää tästä: