Juhannusviikonloppuna tehtiin isän kanssa kanoottiretki läheiselle pienelle saarelle, joka pajupensaita lukuun ottamatta on pelkkää ihanaa hiekkaa. Isältä saatu inkkarikanootti olikin ollut vesillä viimeksi vuosia sitten – täällä Ounasjoella. Sodankylä-vuosien aikana se ei päässyt vesille kertaakaan. Se tuntui ikävältä. Melkein aistin, kuinka pitkästynyt se oli kölliessään pitkällään kuntalla, odottaessaan uutta reissua.
Muuton jälkeen olin putsannut kanootin liinalla ja jättänyt sen odottamaan uusia seikkailuja vielä pieneksi hetkeksi.
Nyt se hetki koitti.
Tuntui hyvältä, kun kanootti lipui pitkästä aikaa vesille. Taivaalta tihutti vettä, ja sää oli veitsellä leikattavan harmaa ja märkä, täynnä happea. Pitkän tauon jälkeen olo oli aluksi kiikkerä, mutta kun liikkeelle päästiin, oli siinä mukava olla.
Muita juhannuksenviettäjiä ei näkynyt, vain hiljaisia mökkejä. Erämaakin oli hiljaa. Tuntui hienolta lipua sen halki.
Sitten saavuimme hiekkasaarelle.
Saarella menimme maihin katselemaan hiukan ympärillemme. Kosken kohina kuului selkeästi veden yli. Saarella oli linnun varpaanjälkiä, ja hiekassa oli yksinäinen perhosen siipi.
Olin käynyt täällä kerran ennenkin, silloin mieheni kanssa.
Seuraavaksi pitää ottaa eväät ja uimapuku mukaan, tämän täydellisempää uimapaikkaa on vaikea kuvitella.
Kanootti vaikutti tyytyväiseltä, kun oli päässyt jälleen vesille. Ja vieläpä näin hienoon paikkaan. Tämän kanootin kyydissä olen päässyt lukemattomille seikkailuille jo pikkulapsena esimerkiksi Saaristomerellä.
En halua jättää kanoottia toimettomaksi vieläkään, tekee mieli tehdä sen kanssa reissuja vielä kauan.
Teimme vielä mutkan kosken edustalle, ennen kuin aloimme lipua myötävirtaan takaisin kohti lähtöpaikkaa. Käki kukkui jossain, ja kuovikin huusi.
Reissun jälkeen oli hyvä olo. Uusi ihana muisto oli syntynyt, hapekas ilma oli tehnyt hyvää ja ilta oli vasta nuori.
Hymy oli herkässä.
Saari avaruudessa 