Pidin kahden vuorokauden pikaloman etelässä. Halusin päästä kotikonnuille kokemaan etelän kesän, ja samalla halusin päästä verestämään lapsuusmuistoja myös meren äärelle Houtskariin. Houtskarista kirjoitan pian oman tarinansa tai ehkä parikin, mutta nyt ensimmäisenä kerron eilisiltaisesta retkestä Salon Vaisakonlehtoon.
Olin aamulla herännyt vielä asuntoautosta meren rannalta, koska olimme vanhempieni kanssa käyneet Paraisilla, ja takana oli pitkä mutta ihana reissupäivä. Vaisakon viidakon vehreään (ja merituulen jäljiltä hyvin rauhoittavaan) syliin päästiin parhaan ystävän kanssa sukeltamaan iltaseitsemältä.
Mustarastas ja muut linnut laulaa visersivät metsässä kovaan ääneen. Korkeiden puiden keskellä, lehväkaton alla olimme kuin luonnon konserttisalissa, ja tunnelma oli kuin toisessa maailmassa. Kuinka ihana olikaan kuulla mustarastaan liverrystä.
Ihmettelin ihania etelän kasveja, joita en ollut muistanut olevan olemassakaan. Kuntan vehreistä kasveista nousi lämpimän päivän päätteeksi ihan käsittämätön tuoksu. Tuoksu oli hurjan tuttu, siitä tuli lapsuus mieleen. Olen leikkinyt ja kasvanut siinä tuoksussa kaikki nuoruuden kesät. Lapissa sitä tuoksua ei tunne, täältä puuttuu se kaikkein tuoksuvin kasvi, sellainen vehreä kuntan lehvä, jonka nimeä en tosin tiedä.
Jos koko Etelä-Suomi olisi kuin tämä paikka, vehreä ja ihmisistä autio, olisi se paratiisi. Vain ihmisten ja liikenteen määrä ajaa minut etelästä pohjoiseen, sillä vain pohjoisessa voin tuntea kaikkialla olevan rauhan. Etelässä rauhan tunne on minulle satunnaista, sillä aistin ympäröivän väenpaljouden, tiet ja liikenteen lähes jatkuvasti, jopa nukkuessa.
Nyt kuitenkin tunsimme sen rauhan. Ja vaikka Vaisakkoon ei saa jäädä asumaan edes yhdeksi yöksi, nautin suuresti sen eristäytyneestä tunnelmasta. Maalailin mielessäni kuvitelmaa siitä, jos Etelä-Suomi olisi yhtä ihmistyhjä kuin pohjoinenkin, ehkä sitten minäkin löytäisin sieltä rauhan ja voisin asua juurimaillani.
Huomasimme lehtopöllön lehahtavan läheiseen puuhun. En ole muistaakseni koskaan ennen nähnyt lehtopöllöä. Pöllö katsoi meitä, ja alkoi sitten torkkua. Ilmeisesti emme vaikuttaneet hänestä vaarallisilta.
Vaisakossa kasvaa aivan valtavia tammia. Niitä tekee mieli halata ja kuunnella, ja aivan ennen kaikkea silmin ihastella. On vaikea ymmärtää, kuinka suuri puu voi olla. Näiden tammien oksat ovat paksumpia kuin Lapin puut. Oksisto kasvaa joka suuntaan ja jatkuu kuin äärettömyyksiin. Järkälemäisiä tammia on ainakin kymmenkunta, ja lisäksi on lukemattomia valtavia metsälehmuksia, jotka ovat ohuempia mutta korkeita.
Meillä oli eväänä avokadoja, ja pysähdyimme kalliolle niitä syömään. Kalliolta oli merinäköala, vastapäätä oli Vuohensaari ja merenlahden pohjukassa näkyi Salon kaupunki. Meren rannalla tuoksuivat kielot, pihlajat ja kaislikko.
Vaisakko on kuuluisa kevätkukkasistaan. Nyt suurin osa kevätkukista oli jo kukkinut, mutta vielä näkyi kukassa paljon orvokkeja, sekä sellaisia muita metsän kasveja, jotka kukkivat pitkin kesää.
Olen nähnyt Vaisakon kevätkukkien aikaan sekä joulukuussa. Kesävehreällä en ole sitä ennen kokenut. Nyt paikka oli minusta parhaimmillaan, ja nimenomaan illan valossa. Vehreä ja villi viidakko alkoi iltaa vasten viiletä ja kenties hiljetäkin, vain mustarastaan lurituksen voimistuessa. Olimme kohdanneet muutaman muun ihmisen, mutta he lähtivät metsästä jo kauan ennen meitä.
Kuva: Essi Seppälä 
Käpälöin vaahteroiden, lehmusten ja tammien lehtiä. Miten ihanalta tuntuukaan sellainen suuri lehti sormissa! Niin sileältä ja elämää täynnä olevalta, ja niin isolta.
Lehto tuntuu minulle nykyään yhtä aikaa tutulta kodilta ja eksoottiselta kaukomaalta. Tunne on pakahduttavan ihana. Ilman elämää Lapissa en osaisi arvostaa sitä, miten upeita nämä puut, tuoksut ja tunnelmat ovat. Kulkisin niistä vain sokeana ohi, kuten silloinkin, kun vielä asuin niiden keskellä. Samalla kun Lappi on antanut minulle ja mielelleni turvapaikan, on se näyttänyt minulle myös kotiseutuni kauneuden.
Nautin siitä, että näillä puilla ja minulla ovat juuret samassa maassa. Täällä olen omieni parissa.
Meillä meni kolmen kilometrin matkaan kolme tuntia.
Kesäilloissa on se ihana, että valoa riittää, eikä metsästä ole kiire pois. Saa kulkea aivan rauhassa, parantaa maailmaa ja ihmetellä metsää kaikilla aisteilla. Tallentaa muistoja, joita muistella. Painoin mieleeni kuntan kasvimaton tuoksuja, suurien lehtien tuntua, tammien muotoja ja mustarastaan laulua.
Tuntuu epätodelliselta, että eilen illalla tähän aikaan olin keskellä rehevää sademetsää, ja nyt taas täällä kotona Ounasjoen rannalla, jossa puut ovat vasta hiirenkorvilla. Tunnen taas olevani rauhassa täällä turva- ja piilopaikassani, kaukana liikenteestä ja ihmismassoista, mutta sydämessä on entistä voimakkaampana muisto ja tieto juurimaistani ja rakkaista ihmisistä ja tunnelmista siellä.
Saari avaruudessa 