Ounas

Eilen illalla polskin joessa hyvän tovin. Kastauduin, uin, pesin kasvoja, tunnustelin ja kuulostelin vettä. Hetken aikaa köllöttelin rantavedessä ja pidin hartioita veden alla. Olimme päivällä käyneet Rovaniemellä, ja kehoni oli väsynyt autossa istumisesta.

Joki elvytti. Sen kylmä virta vei säryt ja päivän tomut mennessään ja tyhjensi pään. Joen vesi iholla ja kasvoilla tuoksui taivaalliselta, Lapin kiveliöiltä, turvalta, huolettomuudelta ja lohdullisesti ikuisuudelta.

Seisoin kylpytakissa rannalla ja katselin maailman kauneinta kevätiltaa. Oli lämmin, aurinko paistoi kirkkaasti ja kuu nousi pyöreänä ja haaleana pastellinsiniselle taivaalle. Selän taakse laskeva aurinko värjäsi vastarannan metsän oranssiksi, ja vesi oli tyyni.

Päivän reissulla olin katsellut jokea paljon. Täältä Rovaniemelle seurataan koko matkan sen vartta. Muistelin, miten ensimmäisen kerran kunnolla tapasimme. Tietenkin olin jo lapsena nähnyt Ounaksen monesti, mutta silloin en ollut vielä elämässäni siinä vaiheessa, että olisin huomannut sitä ajatella. Kului vuosikymmen ja toinenkin, kunnes keväällä 2015 kohtasimme niin, että kolahti.

Tuolloin uusi kotimme sijaitsi aivan joen rannalla. Kesä oli kuuma. Saatoin yhden päivän aikana käydä uimassa kymmenen kertaa. Uin lyhyitä kierroksia ja istuin rantavedessä puolikin tuntia kerrallaan, vain pää pinnalla. Nautin tumman veden voimasta, raikkaudesta ja tuoksusta, ja satumaisen kauniista maisemasta. Aurinko paistoi kasvoille, vesi viilensi ja ahvenet nyppivät ihoa niin että kutitti.

Sinä kesänä minulle syntyi Ounasjokeen suhde, joka muutti monia asioita. Joki alkoi edustaa minulle ystävää ja jonkinlaista niin suurta, turvallista ja läheistä voimaa, että kun muutimme sen rannalta pois, jäi sydämeeni iso aukko. Ajan mittaankaan tuo aukko ei korjautunut, ja niinpä kävi, että olemme nyt takaisin tuon joen rannalla. 

Illalla nuuhkin joen ilmaa. Sen tuoksu on yksi maailman ihanimmista, keväisen erämaan tuoksu.

Oli aavemaisen hiljaista. Ei ketään missään, vain minä ja joki.

Miestäni lukuun ottamatta koko perheeni asuu kaukana. Jollain ihmeellisellä tavalla Ounas on minulle kuin perheenjäsen. Siihen voi aina tukeutua, sen luona olo on turvallinen ja sen sylissä on aina hyvä olla.

Julkaissut Jonna Saari

Lapissa asuvan salolaisen hidasta hiljaiseloa pohjolan uumenissa.

%d bloggaajaa tykkää tästä: