Uintikauden aloitus

Lappi teki minusta ensin retkeilijän, ja sittemmin se on tehnyt minusta uimarin. Tai ehkä luonnonvesipulahtelija on oikeampi termi, sillä en ui pitkiä matkoja enkä astuisi jalallanikaan uimahalliin.

Pitkät talvet ovat vuosi vuodelta enemmän saaneet minut kaipaamaan veteen. Niinpä on käynyt niin, että kun ensimmäiset vedet aukeavat talven jälkeen, tunnen suunnatonta poltetta pulahtaa niihin (ja juoda niistä). Tilanne on eskaloitunut siihen pisteeseen, että kun ensimmäinen rannalla ollut jäälautta suli perjantain aikana, menin uimaan heti lauantaina – muiden jäälauttojen vielä köllötellessä rantatörmällä. Nyt nekin ovat sulaneet.

Lenkillä käydessä on ihanaa kun hiki nousee vähän pintaan, ja samalla saa haistella luonnon tuoksuja, soita ja metsiä. Kun pääsee kotiin saakka, tekee mieli laskeutua veteen ja tuntea se kylmän veden ihana tuoksu niin läheltä kuin mahdollista. Ja se veden syleily, siinä pääsee luonnon tykö niin tiiviisti.

Vaikka sieltä sitten äkkiä pitää noustakin, niin ihan kaikkein paras tunne (vielä näillä lämpötiloilla) tuleekin hetkeä vedestä nousun jälkeen. Kun veri alkaa kiertää kohisten. Kesällä sitten on ihana istua vedessä kaikessa rauhassa, katsella maisemaa ja nauttia auringosta ja hiljaisuudesta, kun ei ole niin helkkarin kylmä.

Ostin talvella kumiset uimatossut Salon Prismasta ja ai että ne ovat hyvät! On aivan eri tunne voida astua huoletta veteen kun ei tarvitse jännittää että mikä oksa tai kivi siellä on ensimmäisenä pistämässä.

Julkaissut Jonna Saari

Lapissa asuvan salolaisen hidasta hiljaiseloa pohjolan uumenissa.

%d bloggaajaa tykkää tästä: