Itsetutkiskelua pala palalta, osa 6: kiitollisuudesta

Lapsena sitä jotenkin kai oletti, että kaikilla kavereilla on asiat samalla lailla kuin itsellä. Hyvä perhe ja koti, kiva arki ja samanlaiset eväät elämään kuin itselläkin. Ehkä niin olikin, tai sitten ei.

Vasta näin kolmekymppisenä olen alkanut hahmottaa tilannettani ja omia lähtökohtiani uudelleen. Olen viime vuosina jutellut monien ikäisteni kanssa ja kuullut melkoisia kohtaloita. En ole voinut kuin ihmetellä kuinka kypsiä, tasapainoisia ja onnellisiakin ihmisiä on voinut kasvaa välillä todella vaikeidenkin olosuhteiden keskeltä.

Ja samalla olen alkanut ymmärtää, millaista kukkaniittyä oma elämäni on ollut melkeinpä koko matkan.

Nähtyäni ja kuultuani niin monen ihmisen ponnistaneen nuoruudesta, joissa on ollut köyhyyttä, alkoholismia, väkivaltaa, koulukiusaamista ja muuta ihan kamalaa, olen heijastellut näitä kokemuksia omaan elämääni ja alkanut kokea aivan pohjatonta kiitollisuutta siitä, että olen saanut kasvaa ilman mitään noista.

Tämä kirjoitus onkin omistettu äidilleni ja isälleni.

Kiitos, että sain kasvaa kodissa, joka oli aina ehdoton turvapaikka. Kotona oli aina hyvä olla, rakastettu ja turvallinen olo. Koskaan ei tarvinnut pelätä mitään eikä ketään, aina oli ruokaa, kotona siistiä ja hyvä olla. Aina sai olla sellainen kuin oli.

Kiitos, että kannustitte minua oppimaan, luotitte, ja annoitte mahdollisuuden kokea ja kokeilla. Veitte ulkomaille, luontoon, reissuille ympäri Suomea. Ette koskaan sanoneet, mitä minusta pitäisi tulla tai mitä minusta ei saa tulla.

Kiitos siitä, että sain taaperosta asti tulla tutuiksi luonnon kanssa. Piha oli suuri ja ihana. Sain leikkiä yksin metsässä ja vastata kovaan ääneen myöntävästi, kun äiti huusi päätyovelta: onko kaiiiiikki hyvin? Kiitollinen olen myös siitä, että lähimetsä on yhä tänä päivänä olemassa, ja että lapsuudenkoti on yhtä upeassa kunnossa, yhtä kauniilla pihalla kuin ennenkin. Tuttu turvapaikka ja hyvä ankkuri.

Kiitos että sain möyriä mudassa ja kiivetä puuhun, pitää iilimatoa lemmikkinä, herätä lukemattomina aamuina teltasta lokkien kirkunaan, tonkia lintujen luita ja munankuoria Saaristomeren kivikoista ja onkia ahvenia lossirannasta joko ämpäriin tai oikein keittoon saakka.

Kiitos, että sain kasvaa ympäristössä, jossa ei välitetty pinnallisista asioista, vaan annettiin arvoa kokemuksille, opeille ja elämyksille. Ja kiitos, että olitte ja olette aina tukena, vaikeissakin tilanteissa.

Kiitos, että lapsuudestani on niin paljon kuvia minulle muistoksi – niiden kautta pystyn elämään nuo kaikki hetket, tunnelmat ja tunteet uudelleen.

Tätä kirjoittaessani istun sohvalla ja kuuntelen sateen rummutusta. Ikkunan ulkopuolella virtaa joki, jota rakastan, mutta samalla olen haikea siitä, että äitienpäivänä minun ja äidin välissä on koko Suomi. Olisi niin ihana lähteä taas vaikka lenkille yhdessä, vaikka mastolle tai mummonmökin kierrokselle ❤

Kiitos, että ette yrittäneet painostaa minua jäämään, kun tein päätöksen muuttaa pohjoiseen. Ja kiitos, että olen aina tervetullut kotiin, ja että jaksatte niin usein käydä täällä ylhäällä minua katsomassa. Arvostan sitä tosi paljon ja odotan kovasti taas jo seuraavaa reissua kotiin, tutuille lenkkipoluille, rakkaimpiin metsiin ja omille kaduille.

Kiitos, että olette olemassa!

Hyvää äitienpäivää ❤

Julkaissut Jonna Saari

Lapissa asuvan salolaisen hidasta hiljaiseloa pohjolan uumenissa.

%d bloggaajaa tykkää tästä: