Eilen nousin Taivaskeron huipulle toista kertaa elämässäni. Kuten viime kerrallakin, olin jälleen reissussa erinomaisen hyvässä seurassa, tällä kertaa Rinkkaputki-blogia pitävien Annen ja Heikin kanssa.
Kevät helli auringolla. Onneksi, sillä lunta oli yllättävän paljon jäljellä vielä ylhäälläkin tunturissa (ja kunto talven jäljeltä huono), joten matkanteko oli hidasta. Oli ihana saada edetä kaikessa rauhassa, turhia hengästymättä ja maisemia ihaillen, kun ei ollut pelkoa pimeän laskeutumisesta. Yötön yö alkaa melko pian.
Reitti oli välillä mutainen, välillä luminen, välillä loskainen ja välillä kivinen. Hanki kantoi kuitenkin yllättävän hyvin niissäkin paikoissa, joissa yksittäiset askeleiden uppoamiset paljastivat lunta olevan vielä hyvinkin ainakin polveen saakka. Seurasimme yksinäisen laskettelijan mutkittelua tuntureiden väliseen kuruun samalla, kun itse kipusimme rauhallisesti rinnettä ylös.
Matkan aikana pidettiin muutama pieni hengähdys- ja keksitauko. Oi että, mikä paikka ja mitkä maisemat. Hienompaa aloitusta kesän retkeilykaudelle olisi vaikea kuvitella.
Rinne pisti hieman puhalluttamaan, kas kun en vielä viime talvenakaan onnistunut löytämään talviliikunnan iloa, joten kunto on päässyt hieman turhan huonoksi. Mutta verenmaku suussa ei tarvinnut mennä. Onneksi Pallaksella mykistävät maisemat antavat täydellisen syyn pitää tahdin hitaana.
Tunturissa pääsin ensi kertaa oikein kunnolla testaamaan myös uutta Fujifilm X-T100 -kameraani, jonka vahingossa tilasin joitakin viikkoja sitten. Viime vuosina olen käyttänyt lähes yksinomaan Nikonin järkkäriä. Uusi kamera on aivan minikokoinen vanhaan verrattuna, melkeinpa taskupokkari. Sain tutulta vihjeen, että Fujifilm on maineikas kuvien hyvistä väreistä, ja kameran hinta oli sellainen, että raaskin sen ostaa. Alku vaikuttaa hyvältä, olen ollut kameraan tosi tyytyväinen. Raw-kuvia sillä ei saa, mutta jpegit ovat niin laadukkaita, että niitä saa yllättävän hyvin muokattua (edit: Heikki kopeloi kameraa noin neljä sekuntia ja näytti sitten minullekin miten sen saa ottamaan raw-kuvia). Ja värit tosiaan ovat kohdallaan. Tämä kamera kulkee myös tosi helposti mukana massiiviseen järkkäriin verrattuna. Vaihto järkkäristä pikkukameraan tuntuu downshiftaukselta.
Pallaksen korkeimmalla huipulla katselimme hetken aikaa ympärillemme. Tuuli oli sellainen, kuin tuollaisessa paikassa voi odottaakin olevan. Alempana oli ollut tyyntä, ja ylhäällä tunnelma oli kuin toisessa maailmassa, niin tuulen kuin näköalojenkin ansiosta.
Iltaa kohden taivas veti pilveen, mutta pääsimme alas tunturista vielä suhteellisen aurinkoisella säällä. Kotona väsytti rankemmin kuin pitkiin aikoihin, mutta se oli ihanaa väsymystä. Kun menimme nukkumaan, alkoi sade rummuttaa kattoa. Vesisade. En muista, milloin olisin viimeksi kuullut vesisateen – joskus aikoja sitten viime vuonna. Oi että siihen rummutukseen oli hyvä nukahtaa.
Saari avaruudessa 