Kevättä vastassa kotikonnuilla

Viime viikonlopun vietimme Salossa. Kolme kokonaista päivää kotiseuduilla tuntuivat tulevan täydelliseen hetkeen. Sain kokea jo kurkistuksen oikeasta keväästä, siitä, kun vedet virtaavat ja aurinko haihduttaa hankia melkein silmissä.

Oli ihana päästä tapaamaan perhettä ja ystäviä, ja saada samalla imeä kotimaasta ja lapsuudenkodista voimaa ja hyviä energioita.

Joka päivä käytiin retkellä. Ensimmäisenä päivänä siskon kanssa Sahajärvellä ja Särkisalossa katsomassa merta, joka tosin oli vielä jäässä. Kiipesimme mieheni kanssa sekä Sahajärvellä että Särkisalon Ulkoluodolla korkeille kallioille, joilta oli upea näköala alas vesille ja metsiin. Juuri noissa maisemissa on Salo minusta kaikkein kauneimmillaan.

Toisena päivänä käytiin äidin kanssa Rikalan linnavuorella ja Kiskon vanhalla sahalla, jossa on ihana koskipaikka. Sunnuntaina kiipesimme ystäväporukalla Kiskon Vaihemäelle ja kävimme Haapaniemen linnanraunioissa.

Vaihemäeltä oli paljon komeampi maisema, kuin mitä nimi ehkä antaisi ymmärtää.
Rakkaalla Sahajärvellä. Siskon kanssa, aivan kuten ennen.

Jos joku saattaa matkan järkeen kärsiä aikaerosta, niin minä oireilen nyt paikka- ja vuodenaikaeron kanssa. Tuntuu oudolta ajatella, että vain hetki sitten nousin linnavuorelle, katselin merta ja kuljin juurimaideni metsissä ja kallioilla, jotka kylpivät keväässä. Ja nyt olen taas takaisin kotisohvalla Lapissa, mikä toki tämäkin on oikein mukavaa, mutta hämmentävää. Ja kunnan vaihtuessa vaihtui myös kevät takaisin talveksi. Se tuntuu kyllä haikealta.

Äidille kiitos kuvasta (ja isille nastakengistä) ❤

Salossa käydessä on aina pakko päästä kulkemaan Totin luontopolku Teijolla. Sen kosken ja Sahajärven aaltoihin on aikojen saatossa hukutettu suuria suruja ja huolia. Paikasta on tullut niin rakas, että kun ajatukseni karkaavat Saloon, karkaavat ne yleensä juurikin noille Sahajärven poluille, elleivät sitten lapsuudenkodin pihamaalle.

Sisko ja Vuokko Totin luontopolulla

Sahajärven polut ovat kestäneet murheitani hyvin. Ne ovat aivan yhtä kauniita kuin ennenkin, ja vanhat murheet ovat tipotiessään. Olen hyvin kiitollinen tälle paikalle ja olen kiitollinen siitä, että Sahajärvi ei ole kadonnut elämästäni mihinkään, vaan tiedän, että voin aina palata sinne, niin kauan kuin elän.

Tällä reissulla jo ennestään korkeaksi kohonnutta kotiseuturakkautta pönkitti etenkin nousu äidin kanssa Rikalan linnamäelle. Rikala on ollut legendaarinen paikka Salon ja koko Lounais-Suomen historiassa. Tuntui hyvältä joka askeleella ajatella ja tuntea, kuinka jalanpohjista kasvoi uusia juuria syvälle kotimaahan. Elämän tuulissa on vankoista juurista suuri apu, ja muistot näistä paikoista sekä jatkuva tieto niiden olemassaolosta ja ikiaikaisuudesta antavat minulle paljon voimaa Lappiin saakka.

Tämä tällainen seikkailu Salon ja Lapin välillä on saanut aikaan kamalasti tunteita ja ajatuksia. Olen kiintyneempi Saloon kuin koskaan elämässäni, ja tätä syntynyttä kotiseuturakkautta arvostan todella paljon, koska saan siitä paljon iloa ja voimaa. Koen, että Salon merituulet, linnavuoret ja jokinotkot huokuvat minulle energiaa tänne kauas Pohjolaan saakka. Tunnen paljon rauhaa ja kiitollisuutta tietäen, että minulla on mahdollisuus käydä Salossa säännöllisesti. Kotikonnuilla. Että ne paikat eivät ole kadonneet eivätkä katoa minnekään, vaikka minä elänkin elämääni pääasiassa täällä pohjoisessa.

Samaan aikaan kuitenkin tunnen Salossa ollessani ihmisten ja liikenteen määrästä johtuvaa levottomuutta, joka ajaa minua yleensä jo aika pian takaisin Lapin hiljaisuuteen ja ihmistyhjyyteen piileskelemään. Lapissa koen saavani elää siinä rauhassa, jota tarvitsen, ja olen huomannut, että olen varsin riippuvainen nimenomaan hiljaisuudesta ja siitä, että mitään ei tapahdu tai ole meneillään.

Olen kotonani molemmissa ja en aivan kummassakaan. Olo on ristiriitainen, mutta yritän kääntää sen voitokseni ennen kaikkea nauttimalla siitä, että minulla on elämässäni kaksi niin väkivahvaa ja ylitsepääsemättömän tärkeää paikkaa, joita rakastan ja joissa minun on hyvä olla – kummassakin omalla tavallaan.

Tällä kertaa jäin Salosta kaipaamaan rakkaiden lisäksi ennen kaikkea kevättä. Lapissa menee vielä ainakin kaksi kuukautta, ennen kuin kevät on samassa vaiheessa kuin mitä se Salossa on nyt. Mutta ei se mitään, keväisin aika kuluu aina nopeasti, ja päivät ovat nyt jo pitkiä.

Ja sitä paitsi, sain kolmen päivän aikana niin monta uutta ihanaa muistoa, että niitä kelpaa makustella pitkään.

Julkaissut Jonna Saari

Lapissa asuvan salolaisen hidasta hiljaiseloa pohjolan uumenissa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: