Saari avaruudessa

Koen kulkeneeni viime vuodet jonkinlaisella henkistymisen tiellä. Ainakin olen ottanut ensiaskeleita siihen, minkä koen olevan tietoisuuden alku. Polku alkoi vuonna 2013, kun paras ystäväni kehotti minua menemään enkelihoitoon henkisen hyvinvointini tueksi (tai ennemminkin henkisen pahoinvointini loppumiseksi). 

Olin tuolloin elänyt useita vuosia sellaista elämää, jossa en ollut kuunnellut sisäistä ääntäni, vaan antanut pääasiassa ulkopuolisten odotuksien ohjata elämääni, luullen siten saavuttavani onnen. Tämä oli ollut oma valintani ja suoranaista hölmöyttä, jonka olen kuitenkin antanut itselleni anteeksi samalla oivaltaen, mitkä mahtavat opit tämä kokemus on minulle sittemmin tarjonnut.

Enkelihoidon ensimmäinen kerta ei tuntunut oikein miltään, mutta se pani alulle tapahtumaketjun, kuten sitten jälkikäteen ymmärsin. Tapaus piti sisällään monia hämmästyttäviä yksityiskohtia, jotka valkenivat minulle pala palalta vasta myöhemmin aivan muuta kautta, enkä avaa niitä tässä toisen osapuolen yksityisyyden suojaamiseksi. Mutta kaksi viikkoa hoidon jälkeen tuli ero pitkästä parisuhteesta – minut jätettiin.

Pitkän aikaa minun oli vaikea hyväksyä eroa, koska minua pelotti: ainoa elämä, jonka tiesin, oli minulta nyt otettu pois. Oli vaikeaa löytää jälleen omat jalat, joilla seistä, ja elämälle oma suunta – kuka minä oikein olin, ja mistä unelmoin? En tiennyt edes sitä. 

Olin kaukana epämukavuusalueella, mikä ajoi minut haikailemaan takaisin tuttuun, vanhaan elämään, huolimatta siitä, että juuri tuo elämä oli aiemmin ajanut minut masennukseen ja vieraannuttanut minut itsestäni täysin. Minut oli heitetty pää edellä kylmään veteen, ja se oli ehkä elämäni suurin onnenpotku, vaikka senkin toki ymmärsin vasta myöhemmin. Olen tästä tapahtumasta nykyään erittäin kiitollinen.

Eron jälkeen menin uudelleen enkelihoitoon. Jos ensimmäinen kerta ei ollutkaan tuntunut vaikuttavalta, toinen kerta oli niin väkevä, että sitä en yhä tänäkään päivänä pysty järjellä selittämään.

Ensimmäinen hoitokerta oli muistaakseni kestänyt tunnin tai puolitoista tuntia, eikä se ollut aiheuttanut fyysisiä sen enempää kuin henkisiäkään tuntemuksia. Nyt kesti lähes kolme tuntia, ennen kuin oli valmista. Olin mennyt hoitoon itkien ja tärisevänä, ollen edelleen täysin tolaltani. Sen sijaan poistuin hoidosta tyynenä, kuin uudesti syntyneenä, mistä kuskina ollut sisareni oli täysin ällikällä lyöty. 

Hoito oli jäädyttänyt käsivarteni niin, että luulin menettäneeni ne. Hoidon aikana käteni särkivät niin tuskallisesti kylmästä ja kivusta, että kuvittelin niiden muuttuneen mustiksi ja että ne pitää amputoida. Kipu loppui hieman ennen, kuin hoito tuli valmiiksi, ja peiton alta paljastuivat täysin terveet, kivuttomat käsivarret. Ja siis korostettakoon, ettei hoitaja missään vaiheessa koskenut minuun eikä oikeaa jäätä tai mitään muuta kylmää ollut missään. Makasin peiton alla.

Hoitaja kertoi hoidon jälkeen poistaneensa minusta valtavat määrät jäätä – omia tunteitani, ajatuksiani ja haaveitani, joita olin jäädyttänyt ja pitänyt jäässä vuosikaudet. Nyt minun ei tarvitsisi enää jäädyttää niitä, vaan minun pitäisi alkaa elää elämääni siten, kuin se tekee minut onnelliseksi. Omilla ehdoillani, omia unelmiani tavoitellen ja omaa itseäni kuunnellen.

Pian aloin tutustua Buddhan ajatuksiin, ja kenties eniten ajattelun ja oivaltamisen aihetta minulle on kaikkina näinä vuosina tarjonnut tuolloin lukemani Oshon kirja Rakkaus, vapaus, yksinolo, joka edelleen sydämen tasolla on yksi voimakirjoistani.

Näitä tuolloin alulle saatettuja oppeja mietin, pohdin ja pureskelen edelleen päivittäin pieninä annoksina. 

On vaikeaa enää hahmottaakaan, miten paljon ero ja siitä seurannut itsenäistyminen ja samaan aikaan alkanut henkistyminen on minua ihmisenä kasvattanut. Muistan hyvin enkelihoitajani sanat hoidon jälkeen, kun kerroin hänelle jään alkuperästä ja taustalla olevasta erosta. Hän sanoi, että nyt, kun olen käynyt sen läpi, on minulle siitä jäänyt voima, jota kukaan ei koskaan voisi ottaa minulta pois. En siis tulisi koskaan enää olemaan samassa, surkeassa tilanteessa, ja sen tiedon varassa minun on hyvä levätä.

Ja voimakkaampi minusta on tullut, koska itseensä tutustumalla saa sisäiset voimansa käyttöönsä. Ennen kaikkea olen viimeisten viiden vuoden aikana antanut painoarvoa sisäisen ääneni kuuntelemiseen ja hyväksymiseen. Nyt tiedän sisäisen äänen kertovan aina totuuden – ja se tulee huomata, miellytti se tai ei. Koska ennen pitkää sisäisen äänen sanoma toteutuu, ja toteutuminen voi olla monimutkaista, jos on pitkään elänyt äänen vastaisesti.

Uskon myös, että pitkäjänteinen sisäistä ääntä vastaan toimiminen on myös suuri sairauksien aiheuttaja. Itselläni aiemman elämäntilanteen aikana oireilivat mielenterveys ja iho, ja lisäksi söin särkylääkkeitä päänsärkyyn käytännössä päivittäin. Ja tuskinpa olen ainoa, joka on alkanut voida pahoin omaa luontoaan vastaan taistellessa…

Meissä jokaisessa ihmisessä on se sisäinen ääni ja viisaus, joka usein on kuitenkin täysin aliarvostettu ja torjuttu. Se on varmaankin suurin voima, joka meillä olisi, jos tiedostaisimme sen ja käyttäisimme sitä. Sen sijaan meitä useimmiten kannustetaan järkeilemään, sopimaan muottiin ja tavoittelemaan etuja ja maallista menestystä. Näissä tiimellyksissä ei usein ole sisäiselle äänelle tilaa.

Eron jälkeen ymmärsin, että muutoin lähes tukahduttamani sisäinen ääneni oli kyllä koittanut puhua minulle jo parisuhteen aikana: täysin arkisissa tilanteissa, kun olin yksin, saattoi sisältäni kummuta hyvin voimakkaana ajatus: ”Ei.” Joskus huokasin sen itsekseni ääneenkin, kuitenkaan ymmärtämättä – tai haluamatta ymmärtää – mistä se kertoi. 

Jälkikäteen sen sanoma on ollut helppo myöntää.

Vuosi eron jälkeen oli edessä muutto Lappiin. Ainoa syy muuttaa oli juurikin se sisäinen ääni – minun teki mieli jatkaa itsetutkiskeluani puhtaalta pöydältä, uudessa ympäristössä, kaukana kaikesta, hiljaisuudessa. Isän kanssa aiemmin tekemällämme ruskaretkellä minulla oli tullut tunne, että Karigasniemestä voisi löytyä vastauksia (vaikka emme edes käyneet siellä).

Viimeisinä iltoina ennen muuttoa minua jännitti, ja pelottikin. Osa minusta luuli edelleen kaipaavansa takaisin vanhaan elämään, vaikka itsekin jo vallan hyvin tiesin, että se olisi paluu onnettomuuteen: ei kenenkään ole hyvä olla paikassa, jonne hän ei henkisesti kuulu. Mutta kun vaihtoehtoina olivat hyppy yksin täysin tuntemattomaan tai ajatus paluusta vanhaan ja tuttuun, ei liene tavatonta, että osa mielestä haikaili tuttuun vaihtoehtoon. (Mieli onkin muuten kimurantti ja epäluotettava vaikuttaja meissä ihmisissä. Mieli heittelehtii ja ailahtelee – se on aivan eri asia kuin sisäinen ääni.)

Lappi alkoi eheyttää minua tavalla, jota en ollut osannut odottaa, ja oli samalla osoitus siitä, kuinka sisäisen äänen kuunteleminen on tärkeää. Peloista ja jännityksestä huolimatta olin uskaltanut muuttaa paikkaan, johon minua ei kutsunut mikään muu kuin intuitio. Tämä on kasvattanut suuresti luottamustani niin omia tuntemuksiani kuin henkimaailmaakin kohtaan, sillä koen saaneeni sieltä rohkaisua ja ohjausta. Koen jonkun olleen kanssani – ehkä se on oma henkioppaani, jonka läsnäolon olen löytänyt.

Jo ensimmäisten Lappi-viikkojeni aikana oli selvää, että Lappi tulisi olemaan suuri apu henkistymiseni tiellä, tutkimusmatkalla mietiskelyyn sekä henkiseen kehittymiseen: rauhoittumiseen, yksinoloon, armollisuuteen ja hyväksymiseen. Se oli alku puhtaalta pöydältä ja mahdollisuus löytää itseni uudelleen. Sitä tietä olen seurannut ja pyrin seuraamaan niin kauan kuin elän – niin kauan, kunnes kukaties palaan jälleen itsekin henkenä henkimaailmaan.

Näiden vuosien aikana olen pyrkinyt harjoittamaan itsetutkiskelua tavalla, joka edesauttaa askel askeleelta henkisessä kehityksessä. 

Hyväksymisen taito kaikessa kirjossaan on minulle opeista yhtä aikaa haastavin ja rakkain. Että hyväksyy kaiken mikä tapahtuu. Eri asia sitten on, jos tapahtumiin on mahdollista itse vaikuttaa – silloin pitää kuunnella sisäistä ääntä.

Olen myös hyväksynyt itseni aiempaa syvemmin. Tiedän mistä pidän ja mistä en pidä, ja tiedän, että se kaikki on ok eikä sitä tarvitse peitellä. Elän elämääni sen mukaan. Hyväksyn itseni häly- ja ihmisarkana persoonana ja iloitsen siitä. Yhä vähemmän annan töiden ulkopuolella painoarvoa sille, mitä kuvittelen ihmisten minusta haluavan. Toimijan ja osallistujan roolit minussa ovat useissa tapauksissa hiljalleen muuttumassa lähinnä tarkkailijaksi.

Samoin suurella rakkaudella ajattelen sitä hyvin voimaannuttavaa oivallusta, että ihmisinä olemme kaikki lopulta yksin tässä elämässä, ja yksin vastuussa omasta onnestamme. Tämä oli aikoinaan yksi vavisuttavimmista ja vapauttavimmista asioista ymmärtää. Ja kaikki, mitä luulen minulla olevan tässä elämässä, on vain lainassa ja voi kadota koska tahansa. Niinpä vain henkisellä kehityksellä on väliä, koska vain se voi pitää meitä tasapainossa.

Näitä ajatuksia pyrin käymään läpi päivittäin ymmärtääkseni niitä syvemmin. Toivon ja uskon näiden oppien auttavan minua elämässä myös vaikeina aikoina.

Tämän syksyn aikana olen ymmärtänyt, että ensisijainen tavoitteeni elämässä on jatkaa henkistä kehitystä ja pohdiskella aina vain lisää. Minua eivät aja elämässä eteenpäin halu menestyä, rikastua, lisääntyä tai olla suosittu.

Minä haluan mietiskellä, enkä enää ihmettele, miksi rauha on minulle niin tärkeää.

Palauttaakseni blogini alkuvuosien teemoihin, itsetutkiskelun ja henkisen kehityksen maailmaan, päätin aloittaa juttusarjan, jossa käyn läpi viimeisten viiden vuoden oivalluksiani ja ajatuksiani teema teemalta, kokemus kokemukselta. 

Mitä ovat ego, mieli ja sisäinen ääni? Miten ne eroavat toisistaan ja miten kukin niistä ohjaa toimintaamme?

Kuoren alla – minuuden kokeminen aistein ja tuntemuksin (mistä oma onni koostuu?) 

Miksi odotukset ovat aina väistämätön tie epäonneen? 

Millainen on suhteeni henkimaailmaan ja mitä uskon olevan tuonpuoleisessa? 

Ainakin näitä asioita aion käsitellä tulevissa kirjoituksissa.