Maalasin eilen nallen.
En ole pitkiin aikoihin maalannut mitään. En ainakaan mitään, mihin olisin ollut tyytyväinen. Enkä ehkä koskaan ole maalannut mitään sellaista, mikä tuntuisi niin tärkeältä ja läheiseltä kuin tämä otso.
Metsän vilja tuli ryminällä. Lepäilin iltapäivällä sohvalla ja olin vähällä nukahtaa, kun yhtäkkiä nousinkin pystyyn ja hain maalit ja pensselit kaapista. Joitakin tunteja myöhemmin maalaus oli valmis, ja killisilmä metsähinen oli tullut taloomme.
Maalina käytin kaapeista löytyviä ulko- ja sisustusmaaleja. Vihreää, valkoista ja mustaa.
Minulla oli mielessäni ollut ajatus aivan toisenlaisesta kouvon kuvasta. Sellaisesta, jossa vihreälle pohjalle on valkoisella maalattu vain yksinkertaisia sutaisuja, jotka sitten yhdessä muodostavat eläimen. Mutta kun aloin maalata, alkoikin aivan toisenlainen metsänhaltija ilmestyä. Paljon pörröisempi, yksityiskohtaisempi ja kolmiulotteisempi.
Olen maalaukseen tyytyväinen, mikä on varsin harvinaista. Mutta ennen kaikkea olen jo ehtinyt kiintyä tuohon mesikämmeneen. Se tuntuu omalta, minulta. Jostain sieluni syövereistä se tuli esiin, ja olen iloinen, että tuli. Tervetuloa.
Saari avaruudessa 