Löysin eilen puolivahingossa viime kesänä tekemäni videon, jossa olin kuvannut kotimetsän sateista luontoa ja veden liikkeitä lähteestä ja sateesta metsän halki purona jokeen. Katsoin tuota videota lähes epäuskoisena: voiko tosiaan maailma näyttää pian taas tuolta? Tämähän on paratiisi!
Siitä innostuneena hain muitakin kesäisiä kuvia kotoa. Vaikka pitäisi elää hetkessä, niin tähän aikaan vuodesta kevään ja kesän kaipuu vie kyllä paljon päiväunelmointiaikaa.
Tänä kesänä raivaan joenrantaan polun niin, että sitä on helppo kulkea koko tonttimme rajan verran. Viime kesänä pystyimme liikkumaan vain pienellä alueella joen rannassa, koska muu osa on vankan pajukon vallassa. Joenrantapolusta tulee reilut parisataa metriä pitkä, ja sen voi aloittaa etuovelta ja päättää vaikka takaovelle. Täydellinen pieni mietiskely- ja tuulettumispolku, jolle voi lähteä vaikka teemuki kädessä.
Talvisin minulle tulee aina ikävä myös kesäsadetta. Sitä ihanaa äänimaailmaa, kun pulleat vesipisarat soittelevat koivumetsän ja aluskasvillisuuden muhkeita lehtiä. Ja sateen tuoksua! Meillä on onneksi asfaltoitu tie talon lähellä, rakastan asfaltin tuoksua kesäsateella.
Kesään on vielä pitkä matka, mutta on lohdullista ajatella, että jo kahden kuukauden päästä alkaa yötön yö. Lisäksi viime päivinä on mennyt joka päivä plussalle, ja lumi sulaa kohisten. Kaivoin eilen lähteen esille, sen päällä oli noin metri lunta ja alta löytyi jääkansi. Toivon, että nyt kevätaurinko pääsee oikein kunnolla kurmottamaan lähteen jäätä ja pian saan edes pienen läntin sulaa vettä pihalleni.
Saari avaruudessa 