Vaalajärvi ei ole ihan yksinkertainen järvi tutkia. Sen luo johtaa heikosti yleisiä reittejä. Uimarannalle pääsee, mutta muita teitä en ole järven rannalle paikallistanut. Sellaisia, joidenka päässä ei olisi mökkejä.
Viime viikolla, kun aioimme mieheni kanssa käydä kauppareissulla, vaihdoimmekin lennosta suunnitelmia. Koska aurinko paistoi, mikä on harvinaista herkkua, päätimme käydä tutkimassa Vaalajärveä moottorikelkalla ensimmäistä kertaa. Suuntasimme naapurin neuvomaa reittiä metsän läpi rantaan, ja sieltä pääsimme järven halki johtavalle merkatulle reitille.
Oli kevään ensimmäisiä aurinkoisia päiviä. Huristelimme järven poikki valoa ja maisemia ihaillen. Pakkasta oli juuri sopivasti, ehkä viitisentoista astetta, liian kylmä ei ollut. Jäällä ei näkynyt muita liikkujia, kunnes kohtasimme muuan sarvipään.
Kelkkareitillä meitä vastaan astellut poro katsoi parhaaksi väistää pois reitiltä kohtaamisen ajaksi. Pysähdyimme, koska halusin katsella kevätauringon valaisemaa kaunista eläintä ja ottaa siitä kuvia. Poro oli rauhallinen liikkeissään. Kuljettuaan ohitsemme se palasi reitille ja jatkoi matkaansa kohti aurinkoa. Taustalla kohosi Joukhaisselkä tuulimyllyineen.
Pidän tuulimyllyistä. En ymmärrä, miksi niin monet inhoavat tuulimyllyjä. Minusta ne ovat kaunis maamerkki, ja toisin kuin monet muut ihmisen tekeleet, tuulimyllyt ovat oikeasti merkki siitä, että me ihmiset yritämme edes joskus toimia oikein. Kunnassa, jossa on aikoinaan hukutettu kokonaisia kyliä veden alle vesivoiman tähden, on ainakin minun mielestäni varsin helppo pitää tuulimyllyistä.
Ei tuntunut porokaan myllyjä inhoavan.
Jatkoimme matkaa. Tiesin, että järven päässä olisi laavu, ja halusimme käydä sen katsastamassa. Ja sieltähän se lopulta löytyi, matala maja komean lumivallin takana.
Laitoimme kelkan parkkiin ja käppäilimme hetken ympäriinsä. Metsähallituksen laavu paistatteli keskipäivän auringossa. Sen nurkassa oli sylillinen puita, ja joku oli huomaavaisesti tehnyt kiehisiäkin valmiiksi. Enempää polttopuita ei näkynyt. Me emme jääneet tulistelemaan, vaan hetken aikaa katseltuamme ympärillemme lähdimme paluumatkalle.
Tänne olisi mukava tulla joskus tulistelemaan, miksei vaikka kesällä kanootillakin. Parempi ottaa omat puut mukaan, kelkalla tai kanootilla saapuessa se ei ole iso vaiva.
Kesällä erityisen kiinnostava paikka löytyy heti laavun lounaispuolelta, jossa Hanhijoki laskee Vaalajärveen. Nyt emme uskaltaneet sinne mennä, koska on syytä epäillä, ettei jää kanna joen laskupaikassa. Joki laskee järveen yllä olevassa kuvassa näkyvien puiden takaa. Hanhijoen ympäristö vaikuttaa karttojen perusteella olevan todella märkää eikä teitä johda lähelle, joten en tiedä, onko kanootti ainoa väline jolla jokisuuta pääsisi lähestymään.
Saari avaruudessa 