Edellinen kirkas, aurinkoinen päivä, jolloin tunsin auringon suorat ja lämpimät säteet kasvoillani, oli syyskuun alussa. Siitä on ensi viikolla viisi kuukautta. Se oli lomani ensimmäisiä päiviä.
Odotan kuin kuuta nousevaa sitä päivää, kun edes yksi auringon suora säde tulee sisälle taloomme. Tiedän, että se tulee makuuhuoneen ikkunasta ja kiirii eteiseen. Oi niitä aikoja, kun valo tulvii esteettä tai korkeintaan lehvästöjen läpi siivilöityen ikkunoista sisälle myös yöllä.
Etelästä kuuluu aamutelevision mukana nurinaa mustasta talvesta. Ymmärrän toki, ettei ole kivaa, kun lumen sijaan on kuraa ja loskaa. Mutta samalla en voi olla ajattelematta, kuinka onnellisia etelän ihmisten tulisi olla siitä, että lyhimpänäkin talvipäivänä aurinko saattaa paistaa jopa viisi tuntia. Pohjoisessa ajatuskin keskitalven auringosta on absurdi, aurinko on täysin kadoksissa viikkoja, vaikka taivas olisi kirkaskin.
Tänään näin auringon valaisevan tykkylumisen Ahvenvaaran vinosti ja oranssisti. En muista, milloin viimeksi olen nähnyt sellaista näkyä, vaikka ajan Ahvenvaaran ohi monta kertaa viikossa. Vaara näytti upealta. Kuvittelin, miltä auringon säteet tuntuisivat iholla. Miltä tuntuisi, kun aurinko häikäisee. Tai jos se jopa lämmittäisi hiukan kasvoja. Millaista olisi sulkea silmät, ja maailma näyttäisi silti kirkkaalta ja lämpimältä.
Näitä tuntemuksia minulla on ikävä. Huomaan katselevani aurinkoisia valokuvia kaihoten. Kuinka ihana aurinko onkaan. Valo. Lämpöä en niinkään kaipaa, mutta valoa sitäkin enemmän jo tässä vaiheessa talvea.
Ja kaipaan vihreää. Sitä, kun auringonvalo paistaa vehreiden lehtien läpi.
Onneksi päivä pitenee kohisten. Yötön yö alkaa Sodankylässä toukokuun lopulla.
Saari avaruudessa 