Pakko tunnustaa: kuluneen vuoden aikana on vähän monta kertaa tullut ajateltua: Ei perkele voi olla näin vaikeaa!
Ei niin että elämä olisi koetellut, ei suinkaan, vaan ennemminkin kyse on ollut sellaisesta Tervetuloa aikuisten maailmaan -riitistä: byrokratiaa, mapeittain papereita, lupien hakemista, lukemattomia puhelinsoittoja asioiden selville saamiseksi, odottelua, uusia puhelinsoittoja, lisää kysymyksiä, ihmettelyä ja ärräpäitä…
Ja hiljalleen, yksi toisensa jälkeen, myös voitontunteita.
Kaikki alkoi talonostoruljanssista. Minun tuntui olevan aivan liian hankala hahmottaa kaikkia siihen kuuluvia palasia: lainalupauksen saaminen, kuntotarkastus, lainan ottaminen, kauppakirjan tekeminen, kauppojen tekeminen, kaupanvahvistus… Tiesin että ne kaikki tarvitaan, mutta niiden oikea järjestys, tapahtumistahti ja kaikki niihin liittyvät koukerot ja yksityiskohdat valkenivat minulle vasta sitä mukaa, kun kaikki tapahtui.
Kun lopulta kaikki oli valmista ja pääsimme kaiken roinamme kanssa ensimmäiseksi yöksi omaan kotiin, oli se voitto numero 1.
Saman tien oli päästävä maakaupoille. Halusimme joenrannan itsellemme, omaksi. Juuri tehdyt talokaupat olivat tuoreessa muistissa, joten maan ostaminen tuntui suorastaan lastenleikiltä, varsinkin, kun siihen savottaan ei tarvinnut sotkea pankkia mukaan.
Silti, tulistelu omalla joenrannalla oli ehdottomasti voitto numero 2.
Sitten keksin ostaa laavun. Se oli hirsinen ja painava ja sijaitsi Kittilässä. Sen saaminen Kittilästä tänne meille kotiin oli miettimistä vaativa homma. Mitä kalustoa tarvitaan? Montako hakukertaa? Millä tukit saadaan rantaan? Ehtivätkö ne mädätä läjässä ennen sitä? Mieheni oli sankari, järjesti asian ja pystytti laavun. Isältä saadut nokkakärryt olivat myös pelastus. Valmis laavu oli voitto numero 3.
Itse talo oli muuttomme aikaan aikamoisessa kunnossa. Täällä oli likaa ja rojua ja talo oli kamalan värinen sekä sisältä että ulkoa. Jo talvella aloitimme maalaus- ja tapetointiurakan talossa sisällä ja kesällä maalasimme talon ulkoa. Uusi, raikas ja kaunis kodin ilme on voitto numero 4.
Tällä viikolla tuli voitto numero 5 ja sen myötä verenpaineen merkittävä lasku. Keväällä ostettu pönttöuuni, jonka materiaalit ovat seisseet pihalla viikkokausia, on vihdoin pystyssä keskellä taloa. Kun materiaalit olivat jo saapuneet pihalle (aivan aikataulussa kylläkin) tajusin, että voi vee, olisiko sille pitänyt olla lupa? No eihän siinä pitkää selvittelyä tarvittu kunnes selvisi, että kyllä, lupa tarvitaan. Luvan hakeminen, saaminen ja voimaan tuleminen vei muutaman viikon.
Sitten selvisi, että pitää erikseen hakea joku ihmeen hyväksyntä ’vastaavalle työnjohtajalle’. Paperissa luki, että hommia ei saa aloittaa, ennen kuin vastaava työnjohtaja on nimetty. No minä hyvän aikaa odotin, että hänet nimetään, kunnes aloin kysellä asian perään ja selvisi, että minun itseni on haettava hänelle hyväksyntää. Suomeksi siis kunnan oli hyväksyttävä muurarimme, jota emme olleet itse edes valinneet. No, sekin päätös maksoi tietenkin erikseen.
Nyt kun se uuni on vihdoin pystyssä ja kaikki aiemmatkin voitonmerkit plakkarissa (lisättäköön vielä maininta, että sain tänään talon loputkin ikkunat pestyä), tuntuu siltä, että nyt voi vapaasti vetäytyä vaikka talviunille – ainakin hetken aikaa kaikki on valmista. Kunnes keksii taas ryhtyä johonkin uuteen, mutta luoja paratkoon, tämän talven voisi vaihteeksi kyllä levätä.
Nämä eivät tietenkään ole olleet mitään oikeita ongelmia. Nämä ovat olleet kontrollihakuisen ihmismielen itselleen keksimiä ongelmia. Ehkä suurin opetus onkin ollut totuttelu siihen, että kaikki järjestyy kyllä, vaikka edessä oleva urakka tuntuisikin suurelta ja muodottomalta.
Ja muutaman viikon päästä saa uuniinkin tehdä jo tulet.
Saari avaruudessa 