Syksyn tulo on tänä vuonna vaikuttanut minuun voimakkaammin kuin ehkä koskaan.
Luontohan ei sitä asiaa kysele, mutta minä en ollut vielä aivan valmis kesän loppumiseen, ja näyttää pahasti siltä, että syksykin alkaa kohta loppua. Kevät oli kuukauden myöhässä, mutta syksy tuli ajallaan – kesä oli lyhyt.
Tuntuu hurjalta muistella, että vielä toukokuun puolivälissä oli lumi tukevasti maassa. Yleensä syksyisin olen jo nauttinut siitä, että tulee hämärä ja pimeä, mutta tänä vuonna en ole vielä ehtinyt sitä kaivata.
Tänään on ollut vuoden harmain päivä. Aurinkoa ei ole näkynyt viikkoon. En muista, milloin olisin nähnyt tähtitaivaan viimeksi – joskus keväällä.
Ilma on kosteudesta paksu. Ei sada, mutta metsässä kävellessä voi iholla tuntea sumun suuria pisaroita. Koivunlehdet ovat muodostaneet polulle pehmeän, märän ja kiiltävän maton. Lähteen kirkas vesi on täyttynyt pudonneista lehdistä. Joki virtaa syvänä ja täysin ääneti.
Se kaikki tuntuu tänään jotenkin surulliselta.
Laavulta on ilo hetkeksi hiljentynyt. Pölkyillä ei istu kukaan, eikä nuotio loimua. Kukaan ei ole väistelemässä nuotion sankkaa savua, ei kohentamassa tulta eikä pyytämässä ketsuppia makkaransa päälle. Mutta onneksi niitä hetkiä ei kesä vie mennessään – meidän laavulla tulistellaan vaikka paksuimmankin lumihangen aikaan.
Olohuoneen akkunoiden alla yrittävät vadelmat ehtiä vielä kypsiksi. Muutama ikivanha punaviinimarjan varsikin siellä on tehnyt vielä marjoja, kuivia ja ryppyisiä, mutta punaisia. Vadelmat ovat vielä melkein kaikki raakoja. Kypsät popsin jo.
Onneksi taloa on nyt ilo katsella. Se on sinivalkoinen ja istuu maisemaan somasti kaikkina vuodenaikoina. Talo on kokenut suuria muutoksia tämän vuoden aikana, sisältä ja ulkoa. Koen, että olemme antaneet sille aivan uuden elämän.
Maalasin tietenkin myös lintulaudan samoilla väreillä kuin talon. Linnut eivät ole vielä tulleet lintulaudalle, mutta närhet ovat jo herkutelleet metsään ripustamallani rasvapötköllä.
Tänään taitaa olla parasta käpertyä sohvalle elokuvaa katsomaan.
Saari avaruudessa 