Tänään oli päästävä tuulettamaan ajatuksia. Eletään päiviä, kun ruska on paikoin parhaimmillaan, mutta osa puista on jo pudottanut melkein kaikki lehtensä. Toisaalla haavikko helisee vielä vihreänä, toisaalla keltaisena, jossain kirkuvan punaisena. Vadelmat ovat kypsyneet ja niissä lehdet ovat vielä vihreät, vierestä ovat maitohorsmat jo kellertyneet ja ruskistuneet – elävän kuolema alkaa olla käsillä, ja se näkyy kaikkialla.
Viime päivinä on taivas peittynyt harmaaseen pilveen. Minä olen lomalla. Lattialle valettu pönttöuunin paikka ammottaa edelleen tyhjänä. Materiaalit ovat pihalla – kaksi rekkaa jäi niitä tuodessaan kiinni pihamme saveen – kunpa vain muurari jo tulisi ja pääsisimme lämmittämään kotia puulla.
Ruskaretkellä olleet vanhempani lähtivät tänään kohti etelää. Talo on nyt hiljainen, vain kissa kehrää sohvalla ja televisiossa brittiläinen sairaaladraama pitää puheensorinaa yllä. Ulkona tuuli lennättelee keltaisia ja ruskeita koivunlehtiä.
Tänään tuntui huonolta ajatukselta jäädä yksin kotiin. Niinpä päätin lähteä käymään Kaarestunturilla.
Löysin Kaarestunturin kartalta jo ennen kuin muutimme tähän taloon. Tunturi on vain alle 20 kilometrin päässä kotoamme, mutta sinne päästäkseen on ajettava pitkä kierros kirkonkylän, Sattasen ja Rajalan kylien kautta.
Kaarestunturi on kiinnostanut minua enemmän kuin mikään muu kohde näillä main. Se on harvojen tuntema, ei näy juuri minnekään, sinne ei ole tieviittoja eikä sinne koskaan aja sattumalta. Kaares on suuri ja monilakinen tunturialue, jonne poiketaan ensin pitkän matkaa nelostieltä ja viimeiseksi ajetaan vielä osuus santatietä tunturin helmojen metsiin. Ehkä juuri kohteen suuruuden ja salaperäisyyden vuoksi olin koko kesän ajan lykännyt siihen tutustumista. Olin aivan turhaan pelännyt, että tunturille johtava tie on huonokuntoinen – se oli aivan erinomaisessa kunnossa puusiltoineen kaikkineen.
Jätettyäni auton parkkiin, kävelin ensin hyvän tovin metsätietä. Poikettuani tieltä saavuin ensin Tikkalaavulle, johon pysähdyin syömään äidin ostamaa mustikkapiirakkaa. Tikkalaavu oli metsän keskellä, mutta puiden lomasta erotti jo, että maisema alkaisi pian avartua.
Hetken matkaa seurasin valmista polkua, joka erottui kuntasta vain vaivoin, jos sittenkään. Kun totesin polun seuraamisen mahdottomaksi, päätin nousta omia askeleitani, könytä hiljalleen ylös tunturin rakkarinnettä. Jokaisella askeleella sai olla hyvin varovainen, mutta minulla ei ollut kiire mihinkään.
Yritin tunnistaa horisontista tuttuja muotoja, ja lopulta sainkin näkyviin Sattas- ja Postovaarat sekä Kittilän suunnassa Kumputunturin ja Keulakkopään tuulimyllyineen.
Erikoinen kelo kiinnitti huomioni, ja astelin rakan yli sen luo. Puun paksu runko oli kiertynyt tuhannelle kierteelle ja kaartunut vieläpä holviksi niin, että osa männyn latvuksista kosketti rakkaa. Käperryin kelokaaren alle evästauolle. Puu antoi suojaa tuulelta, siinä oli hyvä olla.
Mustikkapiirakka maistui veden kanssa tosi hyvältä tunturin rinteessä, kelon kainalossa. Lähellä olisi ollut autiotupa ja ilmeisesti yhteensä parikin laavua, mutta en kaivannut nuotiota. Halusin vain olla.
Korpit lensivät taivaalla ja pitivät erikoista mekkalaa. Noustuani evästauolta ja kavuttuani vielä muutaman askeleen ylemmäs, tuli näkyviin Kaarestunturin korkein huippu, Isolaki.
Ihailin pitkän aikaa paikoillani myös Kumputunturin mörkömäistä siluettia.
Olo alkoi olla sellainen, että kovin pitkää matkaa kauemmas en enää jaksaisi taittaa. Vilkaisin karttaa ja päätin harppoa suoraan rinnettä alas ja palata metsätielle metsän halki lompsimalla. Mennessäni söin mustikoita, variksenmarjoja ja puolukoita. Eräästä koivusta löytyi pullea, hymysuinen kääpä.
Juolukoiden ruska oli upeimmillaan. Koivuista iso osa oli kirkuvankeltaisia, mutta moni haapa oli edelleen kesäasussaan. Metsässä ja hakkuuaukeilla koitin tiirailla poronsarvia, mutta sellaisia aarteita ei löytynyt tällä kertaa.
Täällä Lapissa olen huomannut, että lempipuuni on haapa. Monestakin syystä. Haavan runko on kaunis ja suora ja sen helisevä lehvästö on täysin omanlaisensa. Haapa tulee upeaan ruskaan ja vanhemmiten siihen siunaantuu ihania koloja pienten elukoiden kodeiksi. Eikä niin kaunista klapia toisista puista kuunaan saa, kuin millainen haapaklapi on.
Reitin varrella sekä mennessä että tullessa tie kulki kauniin haavikon lomasta. Haavikossa kasvoi myös koivuja, raitoja ja pihlajia. Korkeiden puiden lehtometsä toi etelän mieleen.
Poroporukka juoksi minua karkuun, palaten metsästä suoraan eteeni tielle ainakin viisi, kuusi kertaa. Ei mitään järjen jättiläisiä, mutta suloisia ne ovat.
Vanhasta männyn kannosta kasvoi keskeltä nuori koivu.
Reittimerkintöjä tuli aina välillä näkyviin. Valitettavasti niiden kaunis koodikieli ei kertonut minulle mitään – minulla ei ollut hajuakaan, mitä lumihiutale ja kukkanen merkitsivät. Mutta eipä sillä ollut väliäkään, Kaarestunturissa oli ollut mukava taivaltaa 10 kilometrin kiekka ihan omiakin polkuja.
Tällainen pikkuruinen kivi tarttui matkamuistoksi.
Kaarestunturista tuli suosikkini. Olin arvannut, että pitäisin siitä, mutta sen persoonallisuus ja monipuolisuus yllättivät. Ehdin tänään tutkia vain pienen kulman koko alueesta, mutta löysin jo monta hyvin erilaista maisemaa, tunnelmaa ja tunturin sopukkaa. Luulenpa, että täältä tunturista löytää vielä vuosienkin päästä uusia paikkoja. Ja toki koska kyseessä on lähitunturimme, on siihen alusta saakka ollut aivan erityinen tunneside.
Nyt väsyttää.
Saari avaruudessa 