Miten onkin aina niin nautinnollista tarttua tuuletusikkunan kahvaan, kääntää akkuna auki täyteen mittaansa ja tuntea ja kuulla, kuinka syystuuli humisee metsässä ja löytää tiensä myös ikkunasta suoraan kasvoilleni ja sisälle taloon.
Availen aamuisin ikkunoita eri puolilla taloa, jotta tuuli kiirisi vapaasti pitkin huoneita ja lattioita.
Syksy on kokoamassa voimiaan täyteen mittaansa. Koivuissa pakkasen puremat lehdet kahisevat enemmän kuin ennen, tuulessa on enemmän voimaa kuin vielä pari viikkoa sitten. Auringon valo on vino ja alati muuttuvainen. Valot ja varjot juoksevat ja helisevät pitkin metsiä lähes vimmattuina, eri lailla kuin milloinkaan muulloin.
Kova tuuli saa metsän suhisemaan, taivutellen puiden latvoja mielensä mukaan.
Koivunlehtien lomassa auringon valosta tulee välkkyväistä.
Tänään pidimme Moskun kanssa kahvi- ja keppitaukoa laavulla. Joen vesi on ylhäällä ja virtaa vinhasti. Lenkin jälkeen on hyvä sujahtaa veteen niin, että voi melkein tuntea höyryn nousevan iholtaan ja häviävän puiden latvojen kautta yläilmoihin, hiljalleen kokonaan kadoksiin.
Syksyisen koivumetsän ja eloisana virtaavan, tumman joen äärellä maistui kahvi hyvältä. Laavu antoi tuulensuojaa, maailma tuoksui.
Syysluonnon tuoksussa ei ole sitä kesän hullua kukkien huumaa, vaan paljon hienovaraisempaa ja mielestäni miellyttävämpää tuoksujen kirjoa. Pakkasten nipistelemä, rehevä kuntta tuoksuu syksyn lehdiltä, raikkaalta ja jotenkin makealta, ja aivan ennen kaikkea haikealta, samalla liikuttavan kauniilta.
Kuinka jokin voi tuoksua kauniilta? Kyllä voi, syksy.
Syysmetsässä tuoksuvat myös jäkälät ja sienet. Nokkonen pistää yhä viimeisillä voimillaan tomerana, ja kun se on pistämään päässyt, voi kohta tuntea nenässään myös nokkosen tuoksun.
Pisto ei jää enää kutisemaan, kuten kesällä.
Syksyllä kaikella on tuoksu, ja tuuli kieputtelee niistä sekoituksen juostessaan metsissä ja kiveliöissä. Märkä puu tuoksuu, lahoamisen aloittavat lehdet, mutainen polku, kosteat kivet. Välistä tuntuu kuin jo syysauringon valokin tuoksuisi.
Laavulla katselin tulikehän hiiliä. Monet makkarat siinä jo paistettu, nautittu omasta kodista ja sen tuomista eduista, joen solinasta, rauhasta ja yksityisyydestä, jota kaikkialla ympärillä kohoava metsä tuo.
Tämä on hyvä paikka.
Ihmettelin polttopuuksi pätkäistyä pajuklapia, joka pölkyn päällä odotti päiviensä päättymistä savuna ja lämpönä Lapin ilmoihin. Se oli alkanut uudelleen elää, kasvattaa versoa. Luonto ei anna periksi. Juuri tällaista villiyttä minä rakastan – kun selkäsi käännät, luonto jo vehreytyy uudelleen, kaikesta sille aiheuttamastasi vahingosta huolimatta. Aliarvostettu paju on sitkeä kaveri, sisukas, hyvä esikuva.
Kahvi taisi ehtiä jäähtyä siinä kaikkea mietiskellessä.
Porokin oli jättänyt jälkensä laavulle. Mukavaa, että pihassamme kulkee poroja. Meillä ei ole tässä viljelyksiä tai muuta, mitä ne voisivat vahingoittaa, joten minun puolestani moinen sorkkasakki on hyvin tervetullutta tiluksillemme.
Minulla alkaa tämän viikon jälkeen parin viikon kesäloma.
Saari avaruudessa 