Saari avaruudessa

Tuli mieleeni kuluneelta kesältä kaksi kummaa tapausta, jotka haluan kirjata itselleni ylös, ja ehkä niistä on muillekin viihdettä.

Ensimmäinen sattui juhannusiltana.

Olimme ystävien kanssa ongella Kyläjärvellä luusuassa. Oli kaunis kesäilta ja luonto tuoksui suolta, metsältä ja järveltä. Järvi oli peilityyni, mutta siinä kasvava kasvilautta raatteineen liikkui hiljaa joen virtauksen mukana alavirtaan, ja välillä puhuri puhalsi sen takaisin järvelle.

Meillä oli kaikilla kolmella onget. Kalaa ei noussut ihan heti, mutta pian alkoi järvestä nousta särkeä ja sitten ilokseni myös ahvenia. Olen onkinut ahvenia viimeksi lapsena ja vesi herahti jo kielelle, kun ajattelin mielessäni notskilla kypsennettyä kalaa.

Muovipussi alkoi täyttyä hyvää tahtia ja totesin, että siinä rupiaa olemaan jo juhannuskattaustakin aatellen riittävä satsi kalaa. Yksi ystävistä ei halunnut vielä lopettaa, kun oli päättänyt koittaa napata oikein jättimäisen kalan. Minulla oli perkuuvehkeet mukana, joten aloin jo perata kaloja järven yllä kirkuvien lokkien iloksi.

Kun sain ensimmäisen ahvenen kätösiini perattavaksi, avasin sen vatsan aivan samalla tavoin kuin olin säretkin perannut. Se oli komea ja terveennäköinen ahven, mitä nyt oli päähän kalautettu.

Mutta kala oli tyhjä. Sillä ei ollut sisuskaluja ollenkaan.

Kyykin rantatörmällä ja ihmettelin hiljaa. Mietin ja mietin. En ollut koskaan perannut ahventa, mutta kai minäkin nyt sen verran luulin tietäväni, ettei kala elä ilman sisuskaluja.

Tämä tapaus ei jäänyt mysteeriksi. Selvisi nimittäin, että tämä ystäväni, joka koitti mato-ongella saada isoa kalaa, oli ronkkinut ahvenesta kidukset ja sisuskalut suun kautta ulos. Lopputuloksena oli ehjä, mutta tyhjä kala. Kidukset ovat kuulemma hyvä syötti, mutta tällä kertaa jäi vonkale silti saamatta.

Toinen kumma juttu sattui ihan tässä vähän aikaa sitten.

Ja se onkin toistaiseksi mysteeri.

Oli hämärä kesäilta ja olimme mieheni kanssa laittamassa jo yöpuulle. Mies jäi katsomaan telkkaria siksi aikaa, kun minä jo nousin hampaita pesemään. Kylppäri on meillä melko pitkän käytävän perällä, ja heti sen vieressä on makuuhuone.

Olin juuri aiemmin päivällä hieman sisustanut makkaria, ja sähköhammasharja suussa pöristen nojailin makuuhuoneen ovenkarmiin ihailemassa tuloksiani ja miettimässä vähän jo tuleviakin sisustusratkaisuja. Tunsin lattian tärähdykset ja kuulin hammasharjan hurinan läpi mieheni reippaat askeleet, kun hän käveli kohti. Olemme molemmat kovia säikähtämään, joten koitamme aina askeltaa reippaasti niin, että toinen kuulee liikkeet eikä pelästy ja saa sydäriä.

Tuumin, että mies oli kylppäriin myös jo tulossa, kun kerran askeleensa loppuivat aivan selkäni taakse kylppärin ovelle. En tullut vilkaisseeksi olan yli.

Hammasharja ilmoitti 2 minuutin kuluneen, joten heräsin sisustusajatuksistani ja käännähdin kohti kylppäriä ja lavuaaria. Mutta siinäpä ei ollutkaan mieheni. Siinä ei näkynyt ketään.

Laitettuani hammasharjan pois, totesin mieheni istuvan edelleen sohvalla. Hän ei ollut siitä noussut – kuka kumma oli astellut niin tomerasti ja äänekkäästi koko pitkän käytävän poikki, ja askelista päätellen pysähtynyt aivan selkäni taakse?