Sodankylästä Tanhuaan ja siitä eteenpäin Värriöön ja lopulta Savukoskelle johtava pikkutie on yksi suosikeistani täällä Sompion Lapin alueella, myös koko Lapissa. Tie johtaa käytännössä ei-minnekään, sillä Savuskoskelle pääsee toista kautta isompaakin tietä. Näin ollen tämä Savukosken kunnan alueella maata halkova Sodankyläntie on rauhaisa, pieni ja maisemiltaan erämainen.
Tanhuan kylässä tie ylittää myyttisen Luiron, joka laskettelee alas Urho Kekkosen kansallispuiston syövereistä, Luirojärvestä. Meille tarjottiin talvella taloakin Tanhuasta, mutta homma kaatui kuivan maan tonttiin.
Pidän kuitenkin Tanhuan kylän tunnelmasta. Olimme eilen ilta-ajelulla niillä suunnin, ja iso joukko komeita poroja vietti iltaansa sillalla.
Jatkoimme Tanhuasta matkaamme eteenpäin Värriön kylään. Matkalla oli maisemia, joiden voisi luulla olevan kaukana tiettömien taipaleiden takana erämaassa.
Meillä oli kohteenamme Seitajärven kylä, joka koki todella kovia sodan aikana partisaanien kynsissä. Värriön kylästä Seitajärvelle johtikin museotie, joka kyltin mukaan noudattaa ikiaikaisen vanhaa polunpohjaa.
Seitajärven kylässä on Seitajärvi-niminen järvi, josta löytyy seitakivi. Se on merkitty lohkareena ja seitana maastokarttaan. Ajoimme auton kiven kohdalle, josta piti ryykeltää jonkin matkaa metsään poluttoman kuusikon läpi. Lähdin yksin matkaan kiveä katsomaan. Sääskiä oli metsässä yllättävän vähän, vasta rannalla ne syöksyivät kimppuuni ja vedin huppua tiukemmalle. Järvimaisema oli kaunis ja raa’at hillat loistivat mättäillä oransseina kuin pienet auringot. Mättäät olivat soisia mutta kumman kuivia, kengät eivät kastuneet ollenkaan.
Päästyäni vesirajaan minun oli todettava, että tämä seitakivi ei varmaankaan ole kovin järisyttävä ainakaan ulkonäöltään, ties sitten jos se on ehkä järisyttävä voimiltaan. Telkkäperhe syöksyi rannasta järvenselälle minua pakoon, ja koitin kuikuilla, missä ihmeessä siellä mitään lohkaretta on. Lopulta rantaa seuraillessani löysin lohkareen aivan siitä, mihin se oli merkitty.
Se ei vain ollut kovin näyttävä ainakaan veden pinnalta katsottuna.
Tämä on varmaankin ollut kalaseita, kun kerran on järvessä. Minulla ei nyt ollut lahjuksia mukana, toivottavasti siitä ei seuraa ainakaan huonoa kalaonnea, jos ei sitten hyvääkään. Uskon löytäneeni oikean seitakiven, mutta rannalla vesirajassa oli myös melko iso kivi, jonka päällä kasvoi puu… Olisiko se ollut sittenkin todellinen seita?
Seitajärvellä oli muutamia mökkejä, mutta siellä ei taida kyllä kukaan enää vakituisesti asua. Partisaanit tappoivat kylästä lähes parikymmentä asukasta vuonna 1944. Aiheesta voi lukea lisää vaikka Wikipediasta. Kävimme katsomassa myös Valtteri ja Eliisi Ollilan muistomerkkiä, joka sijaitsee heidän vanhan kotitalonsa kohdalla. Kauniilla paikalla on koti ollut. Nuoria ei muistomerkin mukaan koskaan löydetty, vaan ei myöskään unohdettu.
Kova kohtalo on ollut kylällä, joka nykyäänkin on erhakossa, kuinka eristyksissä se sitten siihen aikaan on mahtanutkin olla. Museotien infokyltin mukaan Seitajärveltä tapettiin hyökkäyksessä 18 ihmistä. Ei ole montaa tainnut henkiin jäädä?
Näissä ajatuksissa aloittelimme kotimatkan.
Illassa alkoi olla elokuun tuntua. Kello ei ollut paljon, mutta Lapin taivas oli verhoutunut sinisiin ja purppuraisiin pilviin, josta saattaisi ukkonenkin lyödä koska tahansa. Järvet ja lammet olivat sileitä kuin peilit, hento tuuli kutitteli ainoastaan puiden latvoja siellä täällä. Ilma oli lökö, ja kosteana se maalasi horisontissa siintävät vaarat utuisiksi ja sinisiksi, antaen kuitenkin soiden hehkua lämpimän vihreän ja oranssin sävyissä.
Palatessamme Tanhuaan oli sama poikaporukka edelleen sillalla. Muita tanhualaisia emme sitten nähneetkään.
Vielä viimeisen kerran Tanhuan jälkeen piti pysäyttää auto ja kuvata suomaisemaa.
Tämä on sitten kaunis tie. Täällä pääsee oikeaan Lapin tunnelmaan ja saattaa saada pienen aavistuksen siitä, millainen on Lappi ennenwanhaan ollut. Täällä ei tienvarsilla ole valtavia kylttejä, jotka viittelöivät kääntymään kohti laskettelurinteitä, ravintoloita, poropuistoja, kylpylöitä ja hotellikyliä. Täällä ei ole alppitaloja, urheiluvaateliikkeitä, marketteja eikä näköalahissejä. Täällä ei ole edes pankkiautomaattia, mutta suorastaan luksusta on, että tie on päällystetty.
Täällä on oikea Lappi.
Se joka näistä maisemista, hiekkatien päästä ja järven rannalta itselleen jonkin pienen mökin löytää, saa takuulla kohdata ajatuksensa rauhassa, ilman niitä muodikkaita aktiviteetteja, joita niin monet Lappiin tulevat himoitsevat saada muodikkaasti suorittaa, jolloin omia ajatuksiaan ei tarvitse kohdata, mutta jolloin Instagram-tilin saa varmasti tuutattua täyteen tyylikkäitä kuvia.
Saari avaruudessa 