Varsinkin luonnossa liikkuessani ajattelen usein sitä, kuinka hyvä on elää Lapin suuressa sylissä. Mielessäni on tuolloin yksi tunne: rauha.
Rauha.
En oikeastaan aiemmin ymmärtänyt, mitä rauha on ja miksi sitä tarvitsin. En osannut kaivata sitä, kun en tiennyt siitä. Olo oli usein levoton ja kuulumaton, mutta en osannut kyseenalaistaa sitä.
Vain Sahajärven rannalla Teijolla koin pieniä leimahduksia siitä, mitä rauha voisi olla – mutta vaikutus oli lyhytaikainen, koska sieltä oli muutaman askeleen päästä jo palattava ihmisten ilmoille. En ehtinyt saada ajatuksesta kiinni.
Tai ehkä ehdin sittenkin, ja siksi hakeuduin pohjoiseen?
Oikeastaan ymmärsin rauhan merkityksen todella vasta käydessäni ensimmäisen kerran etelässä sen jälkeen, kun olin muuttanut Lappiin. Kaikkialla oli hälinää ja kiirettä, kaikkialla oli ihmisiä ja vilinää ja kulutusta. Ja ennen kaikkea, koko ajan olisi pitänyt olla jossain ja tehdä jotain.
Huomasin, että minun tekee mieli paeta takaisin kolooni pohjoiseen, piiloon, rauhaan, hiljaisuuteen.
On onni saada elää rauhassa. Elää, ei poiketa. Arvostan sitä joka päivä.
Saan juoda Lapin vettä ja peseytyä siinä, saan hengittää Lapin ilmaa, kuunnella Lapin hiljaisuutta ja vaarojen lomassa liikkuvia suuria tuulia. Saan kellahtaa lappilaiseen lumihankeen revontulten alla ja uida keskiyön auringon paistaessa. Saan kiivetä tunturin huipulle vaikka työpäivän päätteeksi, jos siltä tuntuu.
Kun astun ovesta ulos, olen siellä, minne moni joutuu matkustamaan 1000 kilometriä.
Nautin siitä, että mitään ei tapahdu, ellen minä itse päätä jotain tapahtuvaksi. Nautin päivistä, joiden suurin tapahtuma on teehetki, kauppareissu tai se, että metsässä näkyy poroja.
Tänäänkin näkyi.
Tänäänkin oli hyvä päivä.
Saari avaruudessa 