Tämä on ensimmäinen kerta koskaan elämässäni, kun koen olevani jotain muutakin kuin salolainen. Karigasniemellä en kokenut olevani karigasniemeläinen tai utsjokinen, enkä Kittilässä koskaan kokenut olevani kittiläläinen.
Viime viikolla jotain tapahtui, en tiedä miksi, mutta minä aloin tuntea itseni ehkä piirun verran sodankyläläiseksi.
Kittilän kunta ei koskaan tuntunut kodilta, vaikka rakastinkin suuresti sitä yhtä tiettyä taloa ja yhtä tiettyä rantaa, jossa asuimme, ja kaipaan sitä yhä. Mutta Kittilä tuntui vieraalta, kaukaiselta.
Sodankylässä olo on aidompi. Hiippailen omassa metsässäni piilossa kuin Rölli ja koen tämän maan ja nämä metsät kodikseni. Minulla on rauha, ja kylille toisinaan lähtiessäni näen siellä aitoja ihmisiä, en pelkkiä turisteja.
Tai sitten kodin tuntu johtuu yksinkertaisesti siitä etten asu enää vuokralla, vaan omassa kodissa.
Ehkä Sodankylä tuntui myös etukäteen tutummalta kuin Utsjoki tai Kittilä. Suuri, keskeinen Lapin kunta oli kyllä painunut mieleen monilta kerroilta, kun sen teillä olin aiemmin liikkunut. Sodankylä oli kuin vanha tuttu.
”Aurinko katseli kirkkain silmin, ja ilma taajoi suurilla aavoilla, aapasaaret tanssasivat, ja saarien käkkyräiset männyt kumartelivat kuivalatvaisia kuusia. Päivä oikein nauroi, ja kylä nauroi, metsätkin ja vaarat vastasivat hymähdellen. Kevät jo keijaili ilmassa.”
Samuli Paulaharju, Sompio
Ehkä koen Sodankylään tavallista kiinteämpää yhteyttä myös siksi, että nämä loputtomat maat ovat niin upeasti ja kauniisti esillä teoksessa Sompio (Samuli Paulaharju, 1939.) Luen kirjaa silmät säihkyen, oppien Lapin ihmisten vanhoista tavoista, näistä kulmakunnista, villipeuroista, Luirosta, Saariselän erämaista, entisaikojen elintavoista ja ihmisistä täällä, näissä kiveliöissä ja kylissä.
”Kuikkapussi jo ulkonäöltäänkin oli täysi velho. Kiiltävänkirjava kuvatus, jonka peräpuolessa roikkelehti kaksi kuivahtanutta räpylää, yläpäässä irvisteli pitkä käpertynyt leukapari, vinoon vääntynyt kuin itkunparkua yritellen. Ja kaulan tyvessä, rinnassa oli pussin suuaukko.”
Sompio
Paulaharjun tapa kirjoittaa uppoaa minuun ennenkokemattomalla tavalla, siksi Sompio on lumonnut minut. Kirjassa on uskomattomia tarinoitakin, ei pelkästään kauniita tai hauskoja ilmaisuja, muun muassa siitä, kuinka piruparka hakeutuu erämiesten nuotion äärelle, koska sillä ei muutakaan paikkaa ole minne mennä.
”Tuliruiskuna lensi palava paukku pirun otsaan – niinkuin oli tarkoituskin. Ja koko maailman päämies, joka oli kovin arka kaikenlaisille piukkuville ja paukkuville, säikähti, niin että kiljuen laukkoi korpeen.
Koko nuotio nauroi.
– Hyvin sattui! Jo rietas säikähti.”
Sompio
Tuollaisia tarinoita minä muistelen ja pohdiskelen, kun näitä metsiä kuljen.
Näitä kotimetsiä.
Viime päivinä on ollut riiven, hankikanto, niin on päässyt vähän kulkemaankin.
Saari avaruudessa 