Useiden viikkojen jännityksen ja odotuksen jälkeen lintulautani asiakaskunta on löytänyt pihallemme.
Viritin lintulaudan työhuoneeni ikkunan eteen heti muutettuamme tammikuun alussa. Ripustin viereiseen koivuun muutaman talipallon, ja kruunasin houkuttavan kattauksen isolla rasvamötikällä. Ja ei muuta kuin odottelemaan asiakkaita!
Viikkoja kului. Ei ketään missään. Talo oli ollut tyhjillään ennen kuin muutimme tähän, joten ei ihme, että uuden buffetin löytäminen vei linnuilta aikaa.
Ensimmäisinä tulivat talitiaiset, joita nykyään laudalla vierailee jopa useita kymmeniä kerrallaan, joka päivä. Myös muutama punatulkku käy ruokailemassa.
Myös hömötiaisia voi käydä useita kerralla. Sinitiaisia olen bongannut vain yhden kerrallaan, ja toisin kuin muut, se ei käy joka päivä.
Eilen kävin korjaamassa rasvapötkylän asettelua siten, että linnut pääsevät sitä paremmin nokkimaan. Liukkaasta rasvapinnasta kun eivät lintujenkaan pienet varpaat saa sellaista otetta, että ne voisivat siinä roikkua ja samalla syödä.
Ihmettelin siinä kädet rasvassa, että mitä kummaa luritusta ja jutustelua jostakin kuuluu. Tiesin, etteivät tali- tai sinitiainen saati punatulkku pidä semmoista lirkutusta, enkä kyllä muistanut kuuleeni semmoista hömötiaisen suustakaan. Sitten minua lähestyttiin rohkeasti: lapintiainen lehahti suoraan nenäni eteen.
En edes muista milloin viimeksi olisin nähnyt lapintiaisen, mutta nyt siitä toivottavasti tuli vakituinen lintulautani vieras. Voi kuinka hersyvästi se juttelee, oikea papupata. Lapintiainen muistuttaa hömötiaista, mutta sen päälaki on selvästi ruskea (hömötiaisella musta) ja sen kyljet ovat ilmiselvästi roosanpunertavat, toisin kuin selkeästi valkokylkisemmällä hömpällä.
Rautiassa olivat maapähkinät hyvässä tarjouksessa. Taidan terästää auringonkukkasiemenkattaustani pian niillä.
Saari avaruudessa 