Rinkkaputki-blogin Anne kirjoitti ajatuksia herättävän tekstin pimeästä. Kirjoitus upeine kuvineen löytyy tästä.
Annen teksti sai minut miettimään omaa suhdettani pimeään. En ole tullut ajatelleeksi sitä aiemmin, mutta nyt tuntuu kuin olisin löytänyt uuden ystävän: minulle pimeä luonto on kuin pehmeä syli. Kun juuri mitään ei näe, on helppo vain olla.
En muista koskaan pelänneeni pimeää metsää tai villieläimiä. Olen pelännyt pimeitä taloja, kellareita, vinttejä, huoneen nurkkia, katuja… Olen pelännyt pahoja ihmisiä. Käyn lenkillä pimeässä usein, talvella päivittäin. En ota mukaani taskulamppua, otsalamppua, en monesti edes kännykkää. Katuvaloja tai ihmisen valosaastetta täällä korpimailla ei ole.
Jos sää on pilvinen, tuntuu aluksi siltä, kuin ei näkisi mitään. Vain askeleitteni tuntemuksista tiedän, että olen yhä tiellä, en ojassa.
Pian silmä alkaa tottua. Erotan puut ja tien. En muuta, mutta muuta ei tarvitse erottaakaan. Kävelen tunnin kuin meditatiivisessa tilassa. Korvat eivät joudu kuulemaan mitään muuta kuin askeleiden ääniä. Silmät saavat levätä käytännössä täysin, niitä ei ärsytä minkäänlainen valo. Pää alkaa nopeasti tuntua oudon keveältä.
Käsitys ympäristöstä ja itsestäni osana sitä ympäristöä hahmottuu nopeasti. Kun valokiila ei ole häikäisemässä, vaan saan tallustaa pimeänä pimeydessä, on minun helppo tuntea olevani huomaamaton ja merkityksetönkin osa suurta luontoa.
Tunnen jokaisen lumihiutaleen tai vesipisaran, joka kasvoilleni putoaa. Tunnen ihollani viileän sumun, ja sormieni välistä putoavat vesipisarat, kun nappaan käteeni viilentävää lunta.
Tunnen, miltä luminen metsä tuoksuu. Näihin asioihin en kiinnittäisi minkäänlaista huomiota, jos olisi valoisaa: silloin keskittyisin vain näkemääni.
En osaa kammota sitä, että metsässä minua joku vaanisi. Kulkiessani pimeällä metsätiellä tunnen oloni täysin turvalliseksi, kavahtaen ainoastaan sitä, jos ohi ajaa auto, ihminen.
Saari avaruudessa 