Sain lapsena isältä ja äidiltä pienen puukon.
Minulla ei ole tapana hyysätä lapsuusajan esineitä, mutta tämä puukko on minulle kuin vanha ystävä.
Oma puukko opetti minulle pienestä pitäen huolellisuutta ja vastuuta, perustavanlaatuisia elämän asioita:
koskaan ei veistetä kohti itseä tai muita liian lähellä olevia;
puukko pannaan tuppeen aina kun sitä ei käytetä;
se pannaan tuppeen aina niin päin kuin se sinne kuuluu;
koskaan ei puukolla huidota tai osoiteta ketään;
puukko on myös arvokas, sitä ei saa hukata.
Puukkoa on käytetty valtavasti. Sen tuppi on jo ihan pehmennyt, ja siinä oleva komeasarvisen poron kuva erottuu enää heikosti.
Mutta puukko ja tuppi ovat kaikin puolin ehjät. Kaikki kuusi niittiä kiiltelevät yhä tukevasti omilla paikoillaan, ja nahkalenkki on aina valmiina ripustettavaksi, jos puukko pitää johonkin laittaa roikkumaan.
Puukon terä on naarmuinen toistuvan käytön ja teroituksen jäljiltä. Vaikka puukko on jäänyt pieneksi, sopii se edelleen hyvin käteeni.
Pidän siitä, kuinka puukko muistuttaa minua itsestäni. Minä en ollut lapsena se tyttö, joka leikki prinsessaa teekutsuilla ja joka haali ympärilleen ison joukon muita pikku prinsessoja.
Minä rakastin jo lapsena luontoa ja omaa rauhaa. Puukon kanssa oli mukava veistellä metsässä ja rannoilla milloin mitäkin. Vaikka onkivapoja ja makkarakeppejä. Lapsena tuli varsin usein tarve veistellä jotakin jännittävää.
Onkivapaa veistellessä tuoreesta pajusta irtosi kuori ihanan suurina suikaleina, ja se tuoksui hyvältä.
Samalla syntyi käsitys, että osaan tehdä itse monenlaista.
Kuulin juuri isältäni, että puukko on ostettu Sodankylästä. Minulla ei ole siitä muistikuvaa.
Se kuitenkin tuntui heti paluulta juurille. Ehkä tämä puukko tiesi jo 20 vuotta sitten, että minä kuulun Lappiin?
Tätä pikku puukkoa vaalin aina. Se symboloi minulle monen muiston ja opetuksen kautta sitä, kuka minä oikeasti olen. Ja sehän se on tärkein asia, joka jokaisen meistä tulisi elämässään itsestään muistaa.
Saari avaruudessa 