”Ken juurtunut kerran on multaan karun routaisen tunturimaan, se kaipaa ei sieltä pois koskaan, ei vaihtaisi kohtaloaan”
Souvarit: Tunturin kukka
Tällaisia lenkkimaisemia tänään.
Samalla kun televisiossa kerrottiin, että Levillä ois pakkasta vain muutama aste, näytti meidän mittari täällä 30 kilsan päässä -17 astetta.
Moskua kyllästytti, kun kuvasin maisemia lenkillä. Se päätti hyödyntää luppoaikansa piehtaroimalla.
Pihalla on kiva kun saa juosta vapaana. Välillä pitää suuhun kahmia lunta, kun tulee niin kova jano juostessa. Koiralla siis.
En muistanutkaan miten hauskalta tuntuu kun ripset jäätyvät yhteen.
Lenkin jälkeen nakkasin Moskun kotiin ja lähdin itse vielä lähisuolle kuvaamaan oikealla kameralla. Moskun kanssa ei kuvaamisesta tule mitään, se ei malta olla paikoillaan vaan uikuttaa ja hepuloi minkä kerkiää.
Viidessätoista minuutissa ehti aurinko tietenkin laskea vaaran taakse, ja hieno auringonlasku jäi kuvaamatta.
Silti oli mukava päästä vielä ihan yksinkin kävelylle. Suo oli jäätynyt, joten siellä oli helppo saapastella.
Ukkometso lehahti metsästä lentoon. Seurasin sen menoa, mutta en edes yrittänyt kuvata. Myös jäniksen jäljet löysin maasta, ja punatulkut juttelivat minulle puiden latvuksissa. En kylläkään nähnyt niitä, kuulin vain.
Tämä olikin ensimmäinen kerta, kun kävin tuota lähisuota tutkimassa. Kaunis, erämainen maisema ja täydellinen hiljaisuus.
Täältä ei tosiaan koskaan kaipaa pois. Jos joutuu lähtemään Lapista jossakin käymään, on se todellakin joutumista. Täällä on niin hyvä.
(p.s. Olen ostanut viikonlopuksi ruokaa niin, ettei vain tarvitse Levillä käydä. En halua edes kuvitella sitä kuhisevaa ihmismäärää, kun siellä on nyt ne jotkin kisat. Onneksi täällä korvessa saa olla rauhassa.)
Saari avaruudessa 