Poluttomassa luonnossa on mukava kulkea. Kun ei ole polkua, saa aika vapaasti valita minne menee, saa mennä minne mieli tekee, ei tarvitse seurata kenenkään muun ennalta päättämää reittiä.
Tällä kertaa olimme Essin kanssa päättäneet kuitenkin kiertää valmiin reitin, Joutsenpolun, joka lähtee kuuluisalta Totovaaran pirtiltä Kittilästä. Olin lukenut Joutsenpolusta hieman ennakkotietoja netistä ja odotin hienoa, huolella mietittyä reittiä, jonka kulminaatio olisi lintutorni Lalvajärven rannalla.
Jätimme auton parkkiin, heitimme reput selkään ja astelimme polulle. Polku oli harmaa soraväylä ja maasto kaunista. Täydellinen kepeä kävelyretki luonnon helmaan!
Yön kaste kimalsi vielä metsässä.
Yhtäkkiä, hyvin pian alun jälkeen, tuli risteys. Joutsenpolku oli viitoitettu uudenkarhealla, vihreällä metalliviitalla kääntymään vasemmalle.
Katselin viitoitettua reittiä, ja mielessä kävi, että mitähän tästä seuraa. Vanha tienpohja, tai mönkkärinura, oli viivasuora ja aika risukkoinen. Kauniista maisemista ei voitu puhua, mutta suurempi ongelma oli vesi: oliko Joutsenpolkua tarkoitus uida kuin joutsen?
Reitillä ei voinut kävellä, joten loikkasimme metsän puolelle ja yritimme sieltä löytää edes jotenkin sopivia askelmia, joita pitkin pääsisimme etenemään. Minulla oli pitkävartiset, vedenpitävät retkikengät, mutta Essillä matalammat, ne eivät pitäneet vettä.
Metsässä kuvailimme luonnon pieniä kauniita yksityiskohtia syysauringon valossa samalla kun koitimme jotenkuten edetä. Metsäkin oli aika tiheää, eteneminen ei ollut helppoa sielläkään.
Hetkeksi luulimme pahimman helpottaneen, kun polku poikkesi pajukkoiselta mönkkäriuralta metsään ja homma selkeytyi huomattavasti.
Metsä oli kaunista, tavallista lappilaista metsää. Kuntassa kasvien lomassa pilkisti hieno kivi.
Polun poikki virtasi puro. Siinä kohtaa metsä oli avaraa ja kaunista, ja puron yli oli helppo loikata. Pidimme minitauon ja hörppäsimme puron vettä.
Sen jälkeen koettelemukset sitten huipentuivatkin. Reitti palasi takaisin suoralle mönkijäuralle, joka kuitenkin oli täynnä miehenkorkuista tiheää risukkoa. Risukon juuressa virtasi vesi oikein solisten koko leveydeltä.
Koitimme jälleen päästä pahimman paikan ohi metsän puolelta, mutta se oli vaikeaa, sillä metsäkin oli täynnä vettä.
Tätä seurasi ehkä noin puolen tunnin häröily vetisessä metsässä. Pompimme mättäältä mättäälle, otimme tukea puista ja risuista, välillä astuimme kaatuneiden ohkaisten puunrunkojen päälle ja toivoimme, että ne eivät räsähtäisi poikki.
Jalka upposi välillä syvään veteen. Kadotimme reittimerkinnät risukkoon ja jouduimme kulkemaan hieman edestakaisin sinne ja tänne, kunnes lopulta Retkipaikka-sovelluksen avulla löysimme tiemme oikealle reitille. Ilman sovellusta olisimme siellä rääsikössä varmaan vieläkin… Maasto oli niin pusikkoista joka suuntaan, että minkäänlaisia kiintopisteitä oli vaikea nähdä.
Essillä olivat sukat märät kun pääsimme jälleen reitille. Sovelluksen avulla osasimme kulkea oikeasta kohdasta alarinteeseen, josta löysimme pienen joen ja sillan. Tämän jälkeen reitti eteni kutakuinkin kuivana metsäpolkuna, jonka ympäristössä oli paljon myös avohakkuumaisemaa. Hakkuumaan poikki kävellessämme olimme kadottaa reitin uudelleen.
Sitten saavuimme suolle, joka oli kyllä ihan kaunis. Suolla pitkospuut olivat varsin lahonneet, mutta niitä pitkin pääsi kyllä kulkemaan, vaikka luonto olikin kahmaissut ne jo aika hyvin takaisin itselleen.
Lopulta olimme lintutornilla.
Tornin juurella oli kattamaton tulipaikka ja puuvaja. Tornista oli hienot näkymät Ylläkselle ja pitkälti umpeen kasvaneelle Lalvajärvelle.
Essi oli keittänyt mukaamme termarillisen minttuteetä ja tehnyt myös eväsleivät. Aurinkoisessa tornissa oli mukava levähtää ja antaa verenpaineen hieman laskeutua komeissa maisemissa.
Lalvajärven rannalla korppi hoiteli omia bisneksiään ja huuteli meille jotakin. Se oli hurjan suuren näköinen musta lintu yksinäisen järven rannalla.
Tornilta oli vielä kolmisen kilometriä matkaa taikaisin autolle. Ne olivat onneksi aika paljon kuivempia kilometrejä kuin mitä ensimmäiset neljä, jotka olimme kävelleet. Maisemat eivät tosin olleet sen kummoisempia, mutta eipä ainakaan ollut risukkoakaan.
Kartalta huomasin myöhemmin, että Lalvajärven eteläpuolelle tulee jonkinlainen tiekin. Ehkä sitä voisi joskus jotenkin kehittää, niin että lintutornille päästäkseen ei tarvitsisi kävellä 6–7 kilometriä melko mitäänsanomattomien maisemien läpi? Vaan reitti voisi vaikkapa kiertää järven?
Essin ollessa meillä nousimme eräänä aamuna myös Vareslaelle. Siitä voi lukea Retkipaikasta.
Saari avaruudessa 