Päätimme etelästä saapuneen ystäväni Essin kanssa valloittaa yhden läheisistä vaaroista. Lukemattomat kerrat olin katsellut tuota vaaraa tieltä käsin ja miettinyt, että tuonne voisi joskus mennä.
Se aika koitti tällä viikolla.
Kävelimme tietä jonkin matkaa, ja hiekkamontun takaa poikkesimme metsään. Jo aivan muutaman askeleen jälkeen, ennen kuin olimme varsinaisesti edes vaaran rinteillä, aukeni näin kaunis näkymä.
Metsässä oli aika helppo liikkua ilman polkuakin, se ei ollut rääsikköä. Tähyilimme, näkyisikö hirven tai poron sarvia tai luita, mutta sellaisia aarteita ei tällä kertaa löytynyt.
Vaaran rinteessä kohtasimme muutaman poron. Yhdellä oli kello kaulassa. Se taitaa olla se sama tyyppi joka saa Moskun aina suunniltaan kun ollaan lenkillä. Koira kuulee sen metsässä kaikuvan kilinän tietenkin jo kaukaa.
Nyt meillä ei ollut Moskua mukana.
Oli alkuilta, ja auringonsäteet olivat jo vinot ja keltaiset. Ne tekivät maailmasta todella kauniin.
Vaaran laella kasvoi puita niin, ettei kovin avaria maisemia ollut. Mutta jännittävää silti. Siellä täällä näkyi Ounasjoen sininen vesi, ja toisaalla Pallaksen pyöreät huiput. Yhdestä kohtaa puiden välistä näin jopa oman kotimökkimme.
Astelimme vaaralla oikeastaan ihan sinne minne mieli teki ja askeleet veivät. Essi näki jo osittain valkopukuun vaihtaneen riekonkin lehahtavan meitä evakkoon.
Puita oli kaatunut paljon, mutta oli niitä paljon vielä pystyssäkin. Huipulla kulki jonkinlainen elukoiden polku.
Laskeuduimme alas vaaran takarinnettä. Siellä kohtasimme muun muassa tuon alla olevan näyn. Näetkö kuvassa vanhan kyömyselkäisen naisen, jonka harteilla roikkuu vaalea viitta, ja hiukset roikkuvat vapaina pään sivuilla?
Aurinko laski juuri kun pääsimme metsän kätköistä takaisin hiekkatielle. Tie oli muuttunut entistäkin kuoppaisemmaksi ja kapeammaksi.
Kohtasimme tiellä vielä parisenkymmentä poroa. Ne raukat olivat jo asettuneet yöpuulle tielle ja sen reunoille, ja joutuivat vielä vaivautumaan väistämään meitä.
Nämä ovat niitä kokemuksia, jotka juurruttavat ihmistä uuteen kotikuntaansa. Ei sitä kotona istumalla kotiudu, vaan pitää lähteä liikkeelle. Pitää tutkia kodin ympäristöä, löytää polut, tutustua vesiin ja oppia tunnistamaan ympäröivien vaarojen siluetit.
Tämä muutaman tunnin iltakävely katoaa muistoista tuskin koskaan.
Saari avaruudessa 