Muksuna olin kova likka onkimaan. Matkustaessamme joka ikinen kesäviikonloppu Houtskarin Mossalaan, kaivoin ongen esille monta kertaa matkan aikana, jos oli tiedossa, että lossia joudutaan hetkenkin odottamaan.
Lossirannoista saikin aina hyvin kalaa jopa puunvarresta tehdyllä mato-ongella.
Syvissä vesissä kalojen mustat siluetit erottuivat mustina synkän tummanvihreässä maailmassa, kun kurkotin laiturilta katsomaan. Varsinkin Korppoosta lähtevän ”pitkän lossin” laiturilta minulla on paljon jännittäviä muistoja.
Äidin keittäessä kahvia minä ongin, kunnes lossi lopulta tuli. Joskus myös rannan jätskikiska oli auki.
Aina ennen matkalle lähtöä oli tärkeää muistaa kaivaa purkillinen matoja mukaan omasta perunamaasta. Isi usein kaivoi niitä minulle. Saaristosta matoja oli hankala löytää.
Kerran madot loppuivat, eikä ollut leipääkään hollilla, joten viritin koukkuun mustikoita. Kalaa nousi jopa niillä! Silakoita muistaakseni. En välittänyt niistä erityisesti, koska niiden suomut irtoilivat. Ahven oli ja on edelleen suosikkikalani.
Joskus kalat syötiin, joskus palautin ne veteen.
Madon virittäminen koukkuun kävi lapsena näppärästi. Osasin sen vaikka unissanikin. Osasin myös varovasti irrottaa kalat koukusta, niin, että kalalle ei tulisi vahinkoa. Isi oli ottanut koukuista väkäset pois, jotta irrottaminen oli helpompaa ja kalalle kivuttomampaa.
Isä myös aina perkasi kalat, jos ne päätettiin syödä.
Perkaamisesta minulle ei tullut muuta kokemusta, muistan vain, kuinka kirkuva lokkiparvi ilmestyi aina paikalle, kun oikeat kalastajat perkasivat perkuupaikalla suuria saaliitaan. Minun saaliini olivat pieniä, mutta varmasti vähintään yhtä maukkaita.
Perkuupaikan mäntyjen oksissa oli suuria hauenpäitä.
Nyt, ensimmäistä kertaa noiden valokuvien jälkeen, olen jälleen palannut onkimisen ihanaan maailmaan.
Kaikkina näinä vuosina olen kaivannut onkimista, sen tuomaa iloa ja tunnelmaa. Mutta en ole tullut lähteneeksi kalaan, milloin mistäkin tekosyystä.
Kesä 2016 on muuttanut asian.
Viime aikoina olen käynyt ongella ahkerasti. Omassa kotirannassa, mutta myös kauempana. Kalaa alkaa nousta iltayhdeksän maissa sitä tahtia, että hyvä kun ehtii nakata koukun veteen, alkaa koho jo nykiä.
Istuskelen joen rannalla ja ongin, ja voi luoja, että olen onnellinen. Paitsi että lapsuusmuistot tulevat mieleeni, on siinä paljon muutakin: aikuisiällä saan kokea samanlaista onnea kuin lapsena. Lapsellista onnea!
Koen jollain tapaa palanneeni juurilleni. Houtskarin saaristo ja Ounasjoen maisemat ovat kaksi eri maailmaa, mutta tunnelma onkiessa on sama: rauhaisa, jännittävä ja onnellinen.
Muistan lapsuudesta yhden kerran, kun olin saanut saaliiksi muutaman pienen ahvenen. Äiti teki niistä ahvensoppaa, ja niin pieniä kuin kalat olivat olleetkin, oli kermainen soppa taivaallista. Muistan ihmetelleeni, kuinka niin vaivaisista kaloista tuli niin ihana keitto.
Nyt ei ole äiti paikalla kokkaamassa, mutta onneksi olen osannut paistella kaloja itse. Jos jossain vaiheessa alkaa nousta ahvenia, on ehdottomasti sopan valmistus edessä.
Uimaseurana minulla on myös ahvenia ja hauenpoikia, mutta ne eivät ole tarttuneet onkeen.
En tiedä, miksi en kymmeneen, viiteentoista vuoteen käynyt kalassa. Aina oli muka joku syy. Ei ollut seuraa. En tiennyt hyviä kalapaikkoja. En jaksanut lähteä.
Lappi todella tuo ihmisessä parhaat puolet esiin. Tai ainakin minussa.
Virittelin viikonloppuna vuokraisännältä saamani katiskan. Tehtävä oli aika monimutkainen, sillä olen nähnyt katiskan ehkä kerran elämässäni, ja nyt sellainen piti koota nollasta, vieläpä aika sekavan monisteohjeen kera. Kyseisessä katiskassa on kaiken lisäksi kaksi nielua, ja kyllä siinä tunti meni, että sain sen kasaan.
Luvan ostettuani vien katiskan vastarannan kaislikkoon. Aina uidessa ollessani kuulen, kuinka suuret kalat molskahtelevat siellä.
Naapurin vanha isäntä neuvoi laittamaan kiiltävän kahvikupin killumaan katiskan sisälle. Uteliaat kalat tulevat kuulemma sitä katsomaan, vaikka siinä ei olisi mitään syöttiäkään.
Toivon, että sinne tulisi haukia. Vanha isäntäkin oli kuulemma kaksi kunnon haukea saanut. Jos saisin hauen, valmistaisin sen ja söisin sormin. Sormin nautittuna kala maistuu parhaalta.
Pienen kalan perkaamisen osaan jo, nyt olisi aika opetella isojen kalojen lihoiksi lyöminen.
Saari avaruudessa 