Sain aikoja sitten vinkin sellaisesta kohteesta kuin Huuhkajajärvet. Tässä yhtenä iltana, sunnuntaina, sain päähänpiston että käynpä siellä. Sehän on Kittilässä, niin eihän se voi olla kaukana!
Väärin. Huuhkajajärviä lähinnä olevan tien varteen oli meiltä kotoa matkaa 75 kilometriä… No ei se mitään, onhan meiltä Kittilän kirkonkylällekin joku 50 kilsaa eikä se tunnu missään. Lapissa pitkät matkat ovat lyhyitä, koska maisemat ovat kauniit ja liikennettä vähän.
Harmi vain, että lähdin taas perinteisesti liian myöhään liikenteeseen. Oli kylläkin kaunis kesäpäivä ja helle oli onneksi jo väistymässä illan tieltä. Mitä en ollut tajunnut ajoissa huomioida oli se, että viimeiset 10 kilometriä reitistä ovat todella korvessa olevaa, todella teräväkivistä hiekkatietä, ei paras mahdollinen vaihtoehto autolleni.
No, sitä tietä kuitenkin ajelin, kun kerran olin jo 65 kilsaa taittanut sinne päästäkseni. Tie oli kylläkin loistavassa kunnossa.
Ainoa elonmerkki tuona aikana oli telkkänaaras, joka juuri ohi ajaessani lensi männyssä olevaan pesäänsä, sukelsi sisään sen isosta mustasta suuaukosta. Ensimmäinen kerta elämässäni kun sellaistakin touhua näin, telkän puunkolossa.
Jätin auton parkkiin sopivaan paikkaan ja suuntasin metsäautotielle jalan. Käveltävää ei ollut paljon, ehkä kilometri suuntaansa.
Tulin autiotuvalle. Liekö enää käytössä? Kyltin mukaan se oli erään paikallisen metsästysseuran vuokratupa.
Siinä kohtaa tajusin haukanneeni liian suuren palan liian myöhään illalla. Huuhkajajärvet oli kyllä aivan vieressä, mutta sinne vievä polku oli olematon, eli saisin taistella tieni käytännössä tiheän umpimetsän läpi.
Oli liian kuuma pitkille housuille, mutta caprit jalassa sain tuntea, kuinka terävät risut ja kaatuneiden puiden oksat raapivat jalkoihini ikäviä naarmuja. Salaa haaveilin siitä että olisi taas vain 10 astetta lämmintä…
Laskeuduin todella jyrkkää mäkeä järven rantaan.
Maisema rannassa oli uskomattoman kaunis. Rävellettyäni itseni risukon läpi rantaan, tiesin tulleeni johonkin todella erikoiseen paikkaan. Aurinko valaisi upeasti vastarannalla kohoavaa erikoista kalliota.
Toinen jännittävä kallioseinämä näkyi metsän takana vasemmalla, järven toisella puolella.
Kartan mukaan ulommaisen kallion takana oli suo, eli kallio kohosi erillisenä töppäränä suon ja järven välissä.
Sain kuitenkin todeta, että minun on palattava paikalle myöhemmin uudestaan. Järven pohjoispuolella, jossa minä olin, kohosi todella jyrkkä rinne. Ilman polkua – tai korkeintaan siellä luikerteli jonkin sortin poronpolku – minulla menisi ikuisuus ennen kuin pääsisin järven toiselle rannalle tutkimaan nuo näkemäni jyrkänteet.
Kaiken lisäksi järven länsipäässä oli kartan mukaan lisää jyrkänteitä, ehkä jopa jonkinlainen rotko tai kuru? Ne pitäisi ilman muuta tutkia läpikotaisin.
Mutta minulla ei ollut mitään saumaa, eikä enää energiaakaan, tutkia koko aluetta samana iltana.
Kaiken lisäksi minua jännitti, mahtaisiko auto vielä käynnistyä palatessani. Se kun tykkää joskus olla käynnistymättä… Ja jos se nyt sen tempun tekisi, tuskin edes taksikuski suostuisi minua niin risukkoisesta peräkorvesta noutamaan.
Niinpä käännyin kannoillani takaisin ja palasin autolle. Matkalla noukin tieltä vielä tyhjän sipsipussin pois. Kuka kumma on noinkin syrjäiselle alueelle eksynyt roskaamaan?
Auto onneksi käynnistyi.
Huuhkajajärville palaan vielä uudestaan. Paikalla lienee kesäisin huikeasti hyttysiä, mutta ruska-aikaan viimeistään on aika palata sinne ja ottaa järven upeista jyrkänteistä kunnolla selvää.
Saari avaruudessa 