Kun pitkä tiistaipäivä oli takana, katselin ikkunasta kuinka harmaa roikkuva sademassa kasteli Pallasta. Muutoin taivas oli valoisa ja halusin lähteä jonnekin kauemmas. Päähänpistosta päätin lähteä Puljutunturille.
Puljulle on meiltä ehkä puolen tunnin ajomatka. Matkan varrella on paljon kaunista metsä- ja suomaata, pieniä järviä kuin jalokiviä, ja yleensä aina myös poroja ja kuukkeleita. Lisäksi reitiltä on uskomattomat näkymät Pallastuntureille. Tie on siis todella hieno ajettava. Se on asfaltissa mutta hiljainen, tälläkään kertaa en koko matkallani kohdannut yhtään toista tielläliikkujaa.
Jätin auton parkkiin kohtaan jossa retkeilyreitti lähtee kohti Puljun huippua.
Päästyäni vain hieman matkaa eteenpäin muistin, että viime syksynä reitti oli ollut todella märkä… Ja nyt se oli vielä märempi. Matkani tyssäsi melkein alkuunsa, kun vesi piti otteessaan koko metsänpohjaa mätine pitkospuineen kaikkineen. Tutkailin tilannetta oikealta ja vasemmalta, mutta mistään ei päässyt kiertämään. Rinteeltä alas valuvaa vettä oli nyt kaikkialla.
Päätin, että kun olin niin kauas tullut, ottaisin ilon irti Puljun rinteessä kasvavan metsän kauneudesta. Metsähän oli siinä, kaikkialla ympärilläni, ja se näytti, tuoksui ja kuulosti ihanalta.
Huomioni kiinnittyi kuuseen jonka elämään näytti jossain vaiheessa tulleen paha mutka. Mitähän sille on käynyt? Kuusi oli minusta kaunis. Elämän mutkat jättävät jälkensä meihin kaikkiin.
Katsellessani ympärilleni huomasin olevani uskomattoman kauniiden puiden ympäröimä. Punatulkku, peippo ja taivaanvuohi lauloivat metsän ja läheisen suon täyteen linnunlaulua, ja siellä kaiken keskellä minä ihailin puita.
Metsässä oli paljon vanhoja kilpikaarnaisia aihkipuita. Kietaisin käteni yhden puun ympärille ja painoin korvani puuta vasten. Silmät suljettuina nojasin päälläni vanhaan aihkiin ja se tuntui pitävän minusta huolta. Oi kuinka siinä oli hyvä olla. Puu tuoksui ja tuntui todella hyvältä.
Polulla oli vettä ja se peilasi ympärillään kasvavaa metsää.
Kuulin jostain voimakasta veden solinaa ja astelin kohti suon reunaa katsomaan, millainen vesi siellä virtasi. Solina unohtui, kun näin tämän:
Miten upea kelo! Valtava hopeinen vanhus vartioi suonreunaa vielä elossa olevien metsän puiden kanssa. Vain helmassa oli sillä enää kaarnaa päällään, muutoin se oli paljas ja sileä. Ja minkä muotoinen!
Puljutunturi jäi tällä reissulla valloittamatta, mutta ei harmita. Jos olisin rynninyt kohti huippua, en olisi kiinnittänyt niin tarkkaa huomiota ympäröivän metsän kauneuteen ja sen persoonallisiin, ihaniin puihin. Puiden seurassa on aina antoisaa olla, kunhan muistaa keskittyä siihen ja antaa puille arvoa ja huomiota.
Palasin autolle ja lähdin kohti kotia, kun Pallas alkoi jo punertua ilta-auringosta.
Saari avaruudessa 