Satuin eilen iltalenkilläni huomaamaan metsään vievän polun, joka näkyi tielle vain vaivoin. Innostuin asiasta niin että päätin tutkia polun heti aamulla, ja suuntasinkin polulle jo ennen puolta kuutta.
Olemattomana polkuna alkanut reitti osoittautuikin olevan jonkin sortin mönkijätie. Se näytti ihmeen vanhalta ja hyväkuntoiselta huomioon ottaen, ettei tiestä tai edes polusta ole minkäänlaista merkintää kartalla.
Kuinka ihanan virkistävää päästä metsään! Olen luullut, ettei täällä meillä päin ole kunnon metsäpolkuja, että on vain hiekkatie, suota tai tiheää metsää. Mutta tässä se nyt oli, kaunista metsää halkova selkeä reitti, jonka rinnalla solisi tulvavesistä vuolaaksi tullut Lohioja.
Aurinko oli puoli kuudelta tietenkin jo korkealla taivaalla. Juuri eilen katsoin netistä, että aurinko laskee nyt hieman ennen puolta yötä ja nousee kolmelta.
Jonkin aikaa kuljettuani kosken pauhu koveni ja puiden välistä siinsi jotain kiinnostavaa. Rakkaa!
Poikkesin metsäpolulta ja lähdin ilman muuta tutkimaan tuota kivipeltoa. Se ei ollutkaan ihan helppoa. Olen monenlaisia rakkoja ylittänyt, mutta tämä tuntui erityisen hankalalta. Ihan kuin jokainen kivi olisi valinnut suunnata terävimmän reunansa taivasta kohti. Osa kivistä kiikkui. Jokaisen askeleensa sai todella harkita.
Rakka oli todella kaunis. Vinon lämmin aamuaurinko toi kivien, sammalten ja jäkälien upeat värit ja muodot esiin.
Minulla meni pitkän aikaa rakan ylittämiseen, toisaalta eihän minulla kiirettä ollut mihinkään.
Teräväreunaisilla kivenmurikoilla liikkuminen tekee hyvää mielelle, sillä se vaatii sataprosenttista keskittymistä ja kaiken muun unohtamista. Sen lisäksi että suunnittelee huolella jokaisen askeleen, on joka askeleelle oltava myös varasuunnitelma eli suunnitelma siitä, mihin suuntaan horjahtaa ja mistä ottaa kiinni, jos askel jostain syystä kuitenkin pettää.
Ylittäessäni rakkaa sain kosken lähellä jalkojeni alle hieman tasaisempaa maata. Tai oikeastaan maa vain näytti tasaisemmalta: maan uumenista kuuluva ontto solina paljasti, että joen vesi virtasi nyt suoraan allani.
Tunne oli epätodellinen. Nauhotin ääntä videolle, jonka loppuun kuvasin vielä Lohiojan Pitkäkosken näkyviä kuohuja.
Istuin joen rantaan kuvaamaan. Niin lähelle vettä kuin suinkin mahdollista. Olen päättänyt, että en tästä lähin enää kuvaa kameran automaattiasetuksella. Niinpä minun täytyy opetella käyttämään manuaaliasetuksia lopultakin kunnolla. Aukon, ISO-arvon ja suljinajan säätäminen pitää saada selkärankaan.
Tämän aamun retki olikin pitkiin aikoihin ensimmäinen täysin manuaaliasetuksilla kuvattu reissu. Onneksi kouluajoilta on jotain jäänyt mieleen.
Metsästä kuului ihmeellinen mölväisy ja silloin tajusinkin, että olen istunut hipihiljaa paikoillani jo varsin pitkän aikaa. Pakkasin tavarani ja jatkoin matkaa. Katsoin parhaaksi edetä hetken aikaa kuuluvin askelein ja vieläpä Lapin kesää hyräillen, ihan vain siltä varalta, että kontio sattuisi olemaan kanssani yhtä aikaa liikkeellä samoilla kauniilla paikoilla.
Jatkoin matkaa ylävirtaan. Rantametsä oli komea ja upean kaunis.
Pian joen seuraaminen tuli mahdottomaksi, sillä metsä tulvi. Niinpä otin suunnaksi jälleen mönkijäreitin, uskoin vielä tietäväni missä päin sen suurin piirtein pitäisi olla. Reitti löytyikin helposti, mutta kohta huomasin suon reunan häämöttävän keltaisena vielä toisella puolella metsää. Arvasin että sieltä näkyy isoja tuntureita, joten kalpin metsän läpi poronpolkua pitkin vielä sinnekin.
Näkyi sieltä tosiaan tunturin huippu, ja sain siitä kuvankin, mutta epähuomiossa tulin sen poistaneeksi ennen aikojaan. No jaa, tuolla tulee vielä monet kerrat käytyä eikä tunturi kyllä taatusti katoa minnekään.
Jokin kuului lotistelevan suolla. En jäänyt sen enempää tarkkailemaan, onko lotistelijalla sorkka- vai tassujalat, vaan käännyin kannoillani takaisin sinne mistä olin tullutkin.
Matkalla vielä muuan upeasti valaistu kaunis kuusi sai minut aivan ihastuneeksi. Omassa keväisessä spottivalossaan se seisoi keskellä metsän synkintä seutua.
Jokin lintu luritteli puunlatvassa aivan mahdottomasti. Minulla ei ollut kiikareita mukana enkä päässyt mielessäni yhteisymmärrykseen, että mikä laji oli kyseessä. Mutta valtavasti sillä oli asiaa ja tuntui ettei se toistanut yhtään sanaa kahta kertaa.
En tiedä, minne metsätie johtaa. Nyt en tullut kävelleeksi sitä kauemmas, vaikka se olisi vielä jatkunut. Ensi kerralla kävelen pidemmälle.
Saari avaruudessa 