Aamulenkillä havahduin metsästä kantautuneeseen kohinaan. Jostain syystä minulla kesti pitkän aikaa tajuta, mikä siellä voi kohista. No koski tietenkin!
Siitä syntyi oitis idea uhmata märkää lumihankea ja suunnata koskea katsomaan illalla. Mieskin tuli mukaan, vaikka arvasimme molemmat, että ei tuu olemaan helppoa.
Ja kyllähän sitä lunta siellä oli, mutta ai että miten hieno kevätilta! Lämmin auringonpaiste, ei kuuma, ei hyttysiä. Mitä nyt välillä (melkein koko ajan) oltiin reittä myöten märässä lumessa ja nilkkaa myöten lumen alla seisovassa vedessä.
Seurasimme kohinaa ja pian koski jo pilkistikin puiden takaa. Laskeuduimme viimeiseksi aikamoisen jyrkänteen, ei nyt ihan pyllymäkeä mutta vauhdikkaasti kuitenkin.
Siinä rämpiessä kävi kyllä mielessäkin, että miten hullu sitä oikein täytyykin olla että pitää tällaisena aikana lähteä metsään lorkkimaan, kun varmaan viikon päästä lumet olisivat jo sulaneet. Mutta tuumin, että kun sulamisvedet ovat poissa, ei koko koskikaan välttämättä ole enää ollenkaan niin komea. Halusin nähdä sen nyt täysissä voimissaan. Ja olihan se hyvää kuntoilua.
Paluumatkan kynnyksellä mietimme hetken palaisimmeko eri kautta takaisin, mutta päätimme lopulta mennä samoja jälkiä kuin tulimmekin. Nyt se oli oikeastaan jo aika hauskaakin, kun housut olivat jo niin märät ettei millään ollut enää mitään väliä, ja saimme kuitenkin astella jo vanhoihin jälkiimme, mikä helpotti hommaa hieman.
Matkallakin piti pysähtyä kuvaamaan vielä monenlaista.
Voi että oli hieno paikka ja hieno sää. Minun puolestani Lapin koko kesä saisi olla tällainen.
Loppukaneetiksi vielä meitä kotona odottaneet sorsat, kissa ja Ounasjoki. Myllykoski jossa kävimme on vain kivenheiton päässä kodistamme. Täytyykin käydä kesän edetessä siellä vähän katselemassa että miten virta kehittyy. Varmaan hieno ruskakohdekin.
Saari avaruudessa 