Peikkometsän muistoksi

Salossa vielä jokin aika sitten kasvoi eräs aivan upea metsä. Sen keskellä virtasi veikeä ja reipas puro, ja metsän pohja etenkin puron liepeillä oli kaunista, vihreää sammaletta.

Se oli synkkä peikkometsä korkeine kuusineen, ja piilopaikka, jossa sai olla rauhassa ja miettiä asioita kenenkään häiritsemättä.

Se oli lempipaikkani. Suuret kuuset suojasivat sitä ja toivat sinne turvallista, salaisen piilopaikan tuntua. Se oli niitä paikkoja, joihin saattoi luottaa: eräänlainen ankkuri elämässä, sellainen, josta aina tiesi että sinne voi palata vaikka elämä heittelisi.

Lenkkipolulta oli vain muutaman askeleen poikkeama sinne. Se oli hieman mutkan takana ja kuin toinen maailma. Siellä oli aivan erilainen, mystisempi tunnelma kuin ympäröivissä metsissä, jotka nekin toki olivat kauniita, mutta tavallisempia.

Rinteet, joiden pohjalla puro virtasi, olivat paikoin niin jyrkät ja pehmeät, että liukkaalla neulasmatolla piti varoa askeleitaan. Oli ihana laskeutua purolle veden ääreen, metsän syliin.

Puroa ympäröivät suuret kivenlohkareet, jotka saivat varsinkin kevätvesistä runsaan puron kohisemaan hienosti. Peltoaukea ei ollut kaukana, joten aurinko pääsi valaisemaan peikkometsää hieman ja teki siitä kuin paratiisin.

Aamulla sain äidiltä uutisia. Alueella näyttää nyt tältä:

Tässä synkkä ja pelottava metsä jossa puro alhaalla

Niinpä niin. Taas on hoidettu metsää pieksämällä se maan tasalle. Viis luonnon monimuotoisuudesta, viis vanhan metsän lajirikkaudesta. Ihmisen pitää hoitaa metsää, koska eihän se metsä muuten pärjää. Eivät metsät pärjänneet tällä planeetalla mitenkään ennen kuin niitä alettiin hoitaa. Vai mitä.

Puupelto vain tilalle, ja sitten kutsutaan sitä metsäksi, kunnes sekin taas hakataan alas.

Suututtaa.

En tiedä mistä hakkuuaukean raja tarkalleen menee, mutta selvää taitaa olla, että seuraavaksi etelässä käydessäni ei noihin maisemiin enää voi palata. Totta puhuen en edes tunnista, mistä kohtaa tuo kuva on otettu ja missä puron pitäisi olla, vaikka nuo maisemat olivat minulle aiemmin tutuista tutuimmat. Metsää on hakattu rajulla kädellä ainakin aivan vierestä, kuulemma ainakin osittain ilmeisesti aina purolta saakka. Polku on poissa.

Kyllä tuli surullinen olo. Onneksi minulla on muutamia valokuvia tuosta paikasta. Viisi kuvaa, ne kaikki ovat tässä. Kuvat ovat eräältä keväiseltä lenkiltä. Yhdessä kuvassa kirmaa myös entinen koirani Henni, jota minun myös on mahdotonta muistella ilman kyyneleitä.

Nyt toivon, että olisin aikanani kuvannut paikkaa enemmänkin. Kauniit paikat kannattaa kuvata, koskaan ei tiedä, milloin on liian myöhäistä.

Julkaissut Jonna Saari

Lapissa asuvan salolaisen hidasta hiljaiseloa pohjolan uumenissa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: