Pallaksella porojen kanssa

Piti illalla lähteä tuulettumaan ja taas kerran suuntasin Pallakselle. Sinne on tästä jotenkin luonnollista lähteä, vaikka ajomatkaa tulee 50 kilometriä. Pallakset näkyvät pihallemme ja mieleni tekee päästä korkealle, siksi lähestyn niitä aina silloin tällöin.

Olin taas tuntikausia liian myöhään liikkeellä valloittaakseni Taivaskeron eli Himmelriikin, joka on Pallastuntureiden korkein huippu. Lähtipä Taivaskeron reittiä (yhteensä 9 kilsaa) kiertämään kumpaan suuntaan vaan, edessä on heti ensimmäiseksi aivan jumalaton nousu joko Pyhäkerolle tai toisessa päässä Laukukerolle.

No tokihan sen arvaa, että kun tuntureille mennään niin pitää tietenkin nousta.

No, ei se nousu vielä mitään, mutta ympäristö ei ole ihan niin kaunis kuin voisi olettaa. Kaikkialla näkyy sähkölinjoja, hiihtohissi ja vaikka mitä ihmisen rakennelmia. En ole vielä koskaan ehtinyt niin kauas, että se jättiläismäinen hotellikin jäisi näkyvistä – jääköhän se koko reitin aikana piiloon?

Ylös noustaan kyllä hiki hatussa, ja tunturit sinänsä ovat komeita, mutta luonnontilaan ei aivan heti kyllä pääse.

Ähisin ja tuhisin näitä asioita miettiessäni itseni Laukukeron rinteeseen. Näin, että toisella puolella huippua oli vissiin ihan mieletön auringonlasku meneillään, mutta se jäi rinteen taakse piiloon.

Istahdin hissitolpan betonisen jalan päälle, vedin henkeä ja katselin maisemia. Olivathan ne kauniit, kun rajasi silmistään ihmisten johtoja, tolppia ja taloja pois näkyvistä. Levi ja Olos näkyivät kauniisti, Oloksen huipun tuulimyllytkin erottuivat.

Itse katselisin tunturilla paljon ennemmin tuulimyllyjä kuin laskettelurinteitä.

Kun mieli oli riittävän tyyni, kapusin vielä ylemmäs, mutta maisemat eivät muuttuneet. Hämäräkin alkoi tulla, joten lähdin lompsimaan takaisin alas.

Onneksi parkkipaikalla minua oli vastassa muutama poro. Porot ovat niin söpöjä, niistä tulee aina hyvä mieli. Viime päivinä niitä on näkynyt meidän omissakin nurkissa.

Minun pitäisi ottaa asiakseni löytää täältä Kittilän kodin lähistöltä joku kiva lenkkireitti. Talon edestä menee vain hiekkatie, enkä minä sellaista viitsisi edestakaisin sahata. Ylös ei pääse kohoamaan missään lähellä, vaan ensin olisi ajettava auto jonkin vaaran juurelle ja lähdettävä siitä. Koululta lähtevä luontopolkukaan ei nouse mihinkään, menee vain metsän pohjalla, mikä toki ei sekään huono ole.

Talvella onneksi pääsee joen jäätä pitkin kävelemään avariin maisemiin kovalla kelkkareitillä.

Julkaissut Jonna Saari

Lapissa asuvan salolaisen hidasta hiljaiseloa pohjolan uumenissa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: