Tajusin juuri että olen asunut täällä jo yli puoli vuotta!
Ylittäessäni illalla Norjantien risteystä pysähdyin katsomaan Kaamasen suuntaan, jonne nousee Karigasniemen kylästä pitkä ja jyrkkä mäki. Tunsin hyvää oloa. On hyvä olla täällä, kaukana, ehkä eristyksissä, mutta turvassa ja vapaana.
Jos Kaamasentietä ajaa kauemmas kuin Kevolle, tuntuu se jo seikkailulta. Norjan puoli sen sijaan on arkisempaa, koska Kaarasjoella ja Lakselvissa toimitetaan toisinaan arkisia ostoksia.
Parin viikon päästä edessä on seikkailu. Palaan silloin nimittäin Saloon ensimmäistä kertaa muuttoni jälkeen. Minulla on kaksi viikkoa vapaata ja aiomme miehen kanssa olla etelässä tuon aikaa. Käymme fiilistelemässä Saloa ja tapaamassa ystäviä ja perhettä.
Pieni seikkailu koittaa jo tälläkin viikolla, kun poikkeamme yhdeksi yöksi käymään Riksgränsenissä Ruotsissa, aivan Narvikin nurkilla. Sinne ajaa täältä kahdeksan tuntia.
Tässä muistelemisen nimissä valitsemani kymmenen kuvaa kuluneilta kuudelta kuukaudelta.
Ensimmäisten parin viikon aikana tutustuin kylän kävelyreitteihin. Ihmettelin pieniä sieviä puita ja Lapin tuntua. Tämä pieni tie johtaa suurelle hiekkarannalle Tenolle. Talvella tie on täysin lumen peitossa, eikä rannalle pääse ilman kelkkaa.Ensimmäinen ajomatka Lakselviin paljasti minulle hiukan, kuinka upeisiin maisemiin olin muuttanut. Edelleenkään en aina usko elämääni todeksi, kun ajan Ruijan halki suuntaan tai toiseen. Maisemat mykistävät minut edelleen, tunnen olevani aivan eri tavalla elossa kuin ennen.Kun lunta ei ollut vielä paljon, ajoin usein Kevon parkkipaikalle ja kävelin parin kilsan lenkin pitkospuita pitkin. Ylhäältä Ailigas näkyi kauniina. Urpiaiset ja alhaalla myös koskikarat pitivät seuraa. Lähteen vesi oli kirkkaampaa kuin mitä olin koskaan nähnyt. Aloin kotiutua.Ensimmäiset revontulet saivat minut haukkomaan henkeäni. Uhkasin kovia pakkaslukemia saadakseni kuvata niitä. Tämä kuva on Poromiehentien rinteestä, jonka aina kuljen ensimmäiseksi lenkille lähtiessäni. Siinä lämpenee mukavasti.Talven mittaan aloin mieltää Kaamasentien kotitiekseni. Kun kotimatkalla pääsee Kaamasentielle, on jo melkein kotona. Tämä kuva on Kaamasentien varrelta syvimmän kaamoksen ajoilta.En ole ryhtynyt täällä porohommiin, vaikka aivan varmasti mahdollisuuksia siihen olisi ollut lukuisia. Jo ensimmäisten parin viikon aikana sain useita kutsuja erotuspaikalle eli ”aijalle” poronhoidon maailmaan tutustumaan. Aidalla olen käynytkin monesti, lähinnä turistin ominaisuudessa ja kahvittelemassa tuttujen seurassa. Aidalla on erotusten aikaan paljon tuttuja, ja kiinnostavaa nähtävää.
Niin, tapaninpäivänä pitämistäni kotibileistä yksi erityinen vieras jäi elämääni ja jakaa nyt kodin ja tulevaisuuden suunnitelmat kanssani ❤ Miehen myötä elämääni on tullut myös paljon kelkkakamppeita ja jopa haave omasta kelkasta.
Saamelaisten maailmassa eläminen tuntuu minusta silmiä avaavalta ja aivan mukavalta. Ihailen kauniita pukuja ja kuuntelen eksoottista kieltä, mielelläni oppisin sitä itsekin puhumaan nykyistä paremmin. Uskon, että jonain päivänä puhun saamea ihan kunnolla. Pidän monista saamelaisista artisteista ja muutenkin koko kulttuuri on minusta hyvin mielenkiintoinen. Paikalliset ovat ottaneet minut hyvin vastaan ja olen siitä hyvin kiitollinen ja onnellinen.Tässä vielä lopuksi kurkistus kotiini – tai oikeastaan meidän kotiimme. Olohuoneen vuodesohva on aina avattuna sängyksi, koska siinä on mukava löhöillä iltaisin leffoja katsellessa. Siskon korpinsulista tekemä unisieppari on katossa, ja seinällä on itse maalaamani kissa, sekä postikortteina Merja Aletta-Ranttilan erikoisia piirroksia.
Olen puolen vuoden aikana oppinut ymmärtämään norjaa hyvin ja puhumaankin aika hyvin. Ymmärrän ja puhun hiukan myös saamea. Olen kokenut aivan valtavasti hienoja juttuja ja minusta on ihana huomata, etten kaipaa asumaan etelään. Täällä sielu huokaa.
Niin, ja rakastuneen on helppo olla, elää ja hengittää. Välillä innostuneisuus ja onnellisuus salpaa melkein hengen.
Saari avaruudessa 