Elämä ei mene tietyn kaavan mukaan – elämässä ei ole mitään varmuutta. Elämä on mysteeri, sitä ei voi ennakoida. Kukaan ei tiedä, mitä seuraavassa hetkessä tapahtuu. Ei edes jumala, jonka luulet majailevan jossain seitsemännessä taivaassa – jos hän nyt on siellä.
Osho kirjassaan Rohkeus (Courage – the joy of living dangerously)
Vielä vuosi sitten nuo sanat merkitsivät minulle kauhua. En osannut enkä halunnut hyväksyä sitä, että elämässä ei ole varmuutta. Ainoastaan näennäinen varmuus toi mielelleni näennäistä turvaa. Halusin kaiken olevan selkeää ja varmaa. Halusin sopia siihen ihmiskunnan kaavaan, jota yleisesti ihannoidaan. Halusin haluta niitä asioita, joita ihmiset normaalisti haluavat: talon, avioliiton ja lapsia. Talon ja avioliiton luulin ihan oikeasti haluavani, lapsia en koskaan oppinut haluamaan…
Vuoden aikana olen oppinut hyväksymään elämän epävarmuutta jonkin verran. Ero oli tietenkin ensimmäinen askel sen ymmärtämisessä, että epävarmuus on hyvästä, koska se antaa aina mahdollisuuden johonkin uuteen. Se antaa mahdollisuuden pysähtyä, sekä kohdata ja löytää itsensä. On hyvin tärkeää ottaa vastaan tuo mahdollisuus sen sijaan, että kulkee sokkona ojasta allikkoon.
Kuitenkin vielä keväällä luulin olevani varma, etten ensi talvena enää asu Suomessa. Kesän alussa luulin tulleeni varmaksi siitä, että asun loppuvuodesta Trondheimissa ja jaan jopa arkeni toisen ihmisen kanssa. Minussa oli isoja rippeitä aiemmasta ajattelutavastani… Luulin edelleen, että parisuhde on se juttu, jota yksinkertaisesti kuuluu haluta. Mielestäni se tuntui oikein hyvältä.
Mutta mieli ei aina ole oikeassa, koska ego ja totutut ajattelutavat ohjaavat sitä niin herkästi…
Seinä tuli vastaan. Ymmärsin, että olen toisen ihmisen kautta rajoittamassa itseäni jo ennen, kuin olen ehtinyt edes tajuta omaa vapauttani. Minun on ensin löydettävä oma paikkani! Vasta sitten voin miettiä parisuhdeasioita.
Nyt olen jälleen suunnassa, joka tuntuu aidosti hyvältä, ei mielessäni, vaan sisimmässäni.
Elämä näytti minulle, ettei mistään kannata olla varma. Ja tiedättekö mitä? Se on ehkä vapauttavin tunne, jonka olen ikinä elämässäni kokenut. Piehtaroin siinä joka hetki. Tätä minä tarvitsen nyt. Mikään ei ole lopullista, ei tämäkään… Mutta nyt on nyt, ja nyt on hyvä.
Työni loppuvat kohta ja olen jo alkanut etsiä uusia töitä, Norjasta, mutta myös Suomen Lapista. Lappi kutsuu minua kuin noitarumpu… Erämaa ja uudet ihmiset, uudenlaiset työtehtävät, uusi yhteisö. Villi luonto, villi valo, villi pimeys. Mystiikka, jonka luo haluan palata.
Minua hykerryttää ajatus, että kaikki tiet ovat auki. Minun on mahdollisuus hakeutua uudenlaisiin kiinnostaviin töihin alueella, jonne sydämeni kaipaa. Minulla on mahdollisuus antaa itselleni, uudelle työlle ja uudelle paikkakunnalle kaikkeni ilman, että se on keneltäkään pois.
Rakastan tätä epävarmuutta.
Epävarmuus koetaan tavallisesti negatiiviseksi asiaksi, mutta epävarmuushan on se, joka poistaa muurit ympäriltämme. Jos luulemme olevamme varmoja, menemme naimisiin ja otamme asuntolainan, alamme tukeutua toiseen ihmiseen… Ja heti ympärillämme on aitoja, jotka estävät tai ainakin hidastavat meitä muuttamasta elämämme suuntaa siinäkin tapauksessa, jos jonain päivänä olemme onnettomia.
Tiedän, että tällainen ajattelutapa mielletään ehkä nuoruuden hullutukseksi… Ja ehkä se sitä onkin. Minun on kuitenkin vaikea kuvitella, miten se olisi huono asia. Miksi vanhempana pitäisi olla kyynisempi ja rajoittuneempi?
Enkä ole enää edes hermostunut… Tiedän, että asiat tulevat sujumaan hyvin, mitä ikinä sitten polulleni osuukaan.
Siksi minua ei pelota, vaan olen haljeta innosta ja uteliaisuudesta.
Saari avaruudessa 