Lakkasin pelkäämästä kuolemaa viime kesänä. Ainakin omaa kuolemaani. Olin aiemminkin pitänyt kuolemaa luonnollisena osana elämää, mutta silti olin pelännyt sitä.
Tavatessani enkelihoitajani ensimmäisen kerran, kuolemanpelkoni loppui kuin seinään. Kuolemanpelko ei todellakaan ollut syy, miksi tapasimme. Kuolema vain tuli siinä puheeksi ja tämä nainen sanoi, että ihmiset pelkäävät kuolemaa aivan turhaan. Kuolema tulee kun on tullakseen, ja on aivan ihana asia. Se vapauttaa meidät hankalasta ihmiselämästä ja siirrymme uusiin sfääreihin, jossa kaikki on kepeää ja helppoa – kunnes sitten taas jossain vaiheessa palaamme elämään ihmisenä hetkeksi aikaa. Hän näki kuoleman aidosti iloisena asiana ja siihen loppui myös minun kuolemanpelkoni. Ajatus tuntui niin lohdulliselta.
No, tämä puhe kuolemasta oli vain johdattelua kirjoituksen varsinaiseen aiheeseen, eli pelkäämiseen ja murehtimiseen.
Enkelihoidon aikana hoitaja näki erikoisia, hiukan odottamattomia asioita, ja minä kysyin häneltä, olisiko niistä syytä olla huolissaan. Hän vastasi, että mistään ei ikinä kannata olla huolissaan tai peloissaan ja muistutti minua, että se ei auta mitään. Murehtiminen vie hyvää energiaa ja luo väsymystä ja pahaa mieltä ilman, että siitä on kenellekään mitään hyötyä. Murehtiminen on raskasta ja aivan turhaa.
Asiat tapahtuvat niin kuin niiden on tarkoitus tapahtua, murehtipa niitä tai ei.
Nyt, kun syvältä Henni-koiran kainalosta löytyi sormenpään kokoinen ja muhkurainen patti, tulisi tämä murehtimatta olemisen taito todella tarpeeseen. Olen oikeastaan aika ylpeä itsestäni, miten maltillisesti ja järkevästi osaan tähän tilanteeseen suhtautua. Voisin menettää yöuneni ja murehtia tilannetta niin, etten pystyisi järkevästi ajattelemaan mitään. Olisi ihan luonnollista ja ymmärrtettävää, jos toimisin niin. Sen sijaan vain varaan Hennille nopeasti lääkäriajan, teetän kaikki tarvittavat tutkimukset ja odotan rauhassa tuloksia.
Tiedän, että tulokset voivat kertoa jostakin hyvin vakavasta, pahimmillaan kai jopa syövästä. Mutta se, että murehtisin asiaa, ei auttaisi Henniä mitenkään. Täytyy vain pysyä rauhallisena ja katsoa, mitä selviää. Eletään ihan normaalia arkea. Ja sitten edetään ja toimitaan ihan sen mukaan, mitä tuloksia tutkimuksista saadaan. Ensi viikolla olemme jo paljon viisaampia.
Ajan mittaan asioilla on tapana järjestyä aina, tavalla tai toisella.
Enkelihoitajani hoidon aikana näkemät erikoiset asiat osoittautuivat loppujen lopuksi olemaan selkeä merkki siitä, että kahdeksan vuoden parisuhteeni oli pikku hiljaa päättymässä. Jos olisin tiennyt sen, olisin murehtinut asiaa ihan kamalasti. Mutta en tiennyt, enkä murehtinut, eikä se olisi asiaa mitään auttanutkaan. Nyt yli puoli vuotta myöhemmin huomaan, että kaikki on järjestynyt aivan mahtavan hyvin – voin nyt toteuttaa unelmia, jotka eivät aikaisemmin olisi olleet mahdollisia. Osaan, jaksan ja uskallan nyt tarttua toimeen tehdäkseni itse itseni onnelliseksi.
Saari avaruudessa 