Pakkanen puree ja taas pitää sählätä auton lämmittämisen kanssa. Rasittavaa. Mutta on oma valinta asua täällä pohjolassa, joten ei saa valittaa. Pitää vain purra hammasta sietää.
Jossain välissä voi yrittää jopa nauttia.
Onhan hiljattain saatu lumi valaissut maailmaa paljon. Kierreltiin ystävän kanssa Sahajärven rantaa viime viikolla pimeällä. Siellä näki ihan hyvin ilman lamppuakin, koska lumi oli juuri tullut maahan. Ei pudottu järveen tai koettu edes montaa läheltä piti -tilannetta. Maailma oli suorastaan aavemaisen hiljainen ja syvän tummansininen. Ihana.
Talvi siis tuli, mutta onneksi taskussa oleva kännykkä kuumenee sitäkin reippaammin taas vaihteeksi. Akku on hetkessä tyhjä, kun puhelin hohkaa kaiken energiansa lämpönä ulos alta aikayksikön. Siitä kyllä voisi valittaa. Mutta en jaksa enkä viitsi. Ostan uuden jos vanha räjähtää. Toivottavasti ei räjähdä naamalle.
Juuri nyt kun pakkaset iskivät, tuli minulle kamala kaipuu päästä laavuun nukkumaan. Teijolle tietenkin. Sinne soiden keskelle järven rantaan. Oi kuinka ihanaa olisi saapua sinne ja levittää retkitavarat laavuun kuin asettuisi kodiksi. Sitten voisi virittää valkean tulentekopaikkaan ja lämmittää siinä eiväitä. Voisi juoda teetä ja katsella edessä aukeavaa hiljaista järveä.
Voisi tarkkailla kaikkialla ympärillä avautuvaa pientä erämaata ja nauttia olemisesta. Voisi kierrellä lähimaastossa ja välillä voisi asettua laavuun pitkäkseen, ryömiä saman tien vaikka makuupussiin jos huvittaa. Parasta olisi, että saisi olla kaukana kaikesta, kaukana ihmisistä, kaukana velvollisuuksista ja arjesta. Eikä olisi kiire minnekään ainakaan pariin päivään.
Koko talven ajan on ollut niin lämmintä, että laavussa olisi voinut helposti nukkua. Mutta ei. Minulle iskee laavu-unitarve juuri nyt, kun on piukeaa pakkasta koko maailma täynnä.
Ehkä voisin pitää makuupussin lämpimänä sillä kännykällä?
Saari avaruudessa 