Nyt pitäisi sitten olla sitä kurjinta aikaa vuodesta, kun on pimeää, talvi on vasta edessä ja kaiken pitäisi olla kamalaa ja tuntua kamalalta. Pitäisi olla väsynyt ja nuutunut ja tietenkin musertunut siitä, ettei tänäkään vuonna ole aikaa eikä rahaa paeta Suomen talvea Pattayalle.
Olen kuitenkin onnekseni saanut aina todeta kuuluvani siihen pikkuruiseen joukkoon ihmisiä, joita pimeys ja kylmyys eivät hetkauta. Ei minua masenna eikä sureta eikä väsytä. Edessä oleva talvi ei kammota, enkä haaveile jo epätoivoisesti kesästä. Talvi on ihanaa pysähtymisen aikaa ja tänä talvena minulla on syytä pysähtyä enemmän kuin ehkä koskaan aikaisemmin. Tuolla yhtälöllä voisin ajatella, että edessä on elämäni paras talvi.
Elämä on viime aikoina heitellyt polulleni ihania pieniä yllätyksiä, joista on tullut tavattoman paljon hyvää mieltä. Se ruokkii uskoani siihen, että hyvä tulee hyvän luo eikä minulla ole siksi tarvetta säntäilyyn ja hyvien asioiden jahtaamiseen. Olen vain ja annan elämän virran kuljettaa.
Ajattelen tulevaisuutta vain vähän. Ajattelen tätä päivää ja hiukan huomista ja tulevaa viikonloppua. Mutta en ajattele ensi viikkoa, ensi kuuta enkä ensi kevättä. En ajattele elämäni tulevia käänteitä. En ajattele, luotan vain. Kaikki loksahtaa paikoilleen pikku hiljaa. Ja se tuntuu hyvältä. Tietenkin näen vaivaa, jotta tulevaisuuteni näyttäisi hyvältä. Mutta enää en pelkää tai hermoile, enkä kiirehdi tai muuten hötkyile. Luottamukseni omiin vaistoihini on nykyään todella vahva ja annan sille suurta arvoa.
On myös onni huomata, että saavun kotiini aina tyytyväisenä ja onnellisena. Olisi kamalaa, jos kotiinmeno tuntuisi väkinäiseltä ja pakotetulta. Minun on kotona hyvä olla ja siinäkin asiassa on varmaan sanoinkuvaamattoman suuri rooli sillä, että minulla on maailman ihanin koira.
Nukun äärimmäisen hyvin. En tarvitse enää hullun pitkiä unia, 7-8 tuntia riittää. Nukahdan helposti, en heräile yön aikana ja aamulla olen heti virkeä. Aikamoista luksusta. Asiat ovat hyvin.
Saari avaruudessa 