Eilen illalla ei olo ollut oikein hyvä. Ahdisti, väsytti ja paikkoja kolotti. Elämä näyttäytyi minulle sotkuisena ja vaikeana esteratana, jossa en tiennyt, minne suunnata ja mitä tehdä.
Onneksi lääkkeistä parhain, metsä, auttoi. Suuntasin kotiseudulle upeisiin metsämaisemiin koiran kanssa. Ilma oli harmaa ja kostea, täynnä ihanaa happea. Ketään muuta ei ollut missään. Metsä näytti, tuntui ja tuoksui upealta. Se kietoi minut sisäänsä ja piti hyvänä.
Istahdin pariinkiin otteeseen metsää kuulostelemaan. Nappasin vain pipon päästä ja asetin sen sammaleiselle kivelle istuinalustaksi. Istuin alas ja kuulostelin. Tikka naputti keloa ylhäällä latvustossa, jokin projekti hänellä oli siellä meneillään. Katselin puiden latvoja ja niiden yllä avautuvaa harmaata syystaivasta. Sammal ja kostea kaarna tuoksuivat kaikkialla. Työnsin käteni paksuun sammalikkoon ja annoin sen kosteuden ja viileyden raikastaa oloani. Sammal tuntuu tavattoman hyvältä kylmänä ja märkänä.
Käteeni osui puusta pudonnut iso tuppo naavaa. Naava oli valtavan pehmeää ja tuoretta ja se tuoksui järveltä. Tiedättehän miltä järvi tuoksuu? Sitä on vaikea kuvailla, mutta ainakin järvessä uimisen jälkeen se ihana tuoksu tuntuu ihollakin. Tunnustelin naavaa pitkään ja hartaasti, tarkastelin sitä ihan läheltä ja nautin sen tunnusta ja tuoksusta.
Istuin metsässä pitkän aikaa hiljaa. Koira kierteli ensin malttamattomana ympäriinsä, mutta istui sitten vierelleni.
Pikkuhiljaa valtava sisäinen rauha valtasi minut. Metsä antoi minulle vastaukset kaikkiin kysymyksiini, joita en edes tiennyt miettineeni. Astellessani ulos metsästä tiesin, mitä minun pitää tehdä ja näin, kuinka pystyn elämääni jälleen parantamaan.
Metsä hoiti minua, enkä unohda sitä.
Pieneksi aiottu lenkki venyi vaikka kuinka pitkäksi, koska en halunnut poistua siitä ihanasta metsän ilmasta, tuoksusta ja tunteesta.
Saari avaruudessa 