Elämä on muuttunut ihan erilaiseksi kuin ennen. Olen nyt tiedostaen pyrkinyt omaksumaan ajatusmallin, jossa elän tässä hetkessä. Saatan välillä haaveilla matkoista tai tulevaisuudesta – niinhän kai kaikki tekevät – mutta kaikki tulevaisuuden murehtiminen näyttää jääneen pois. En pelkää huomista, ensi viikkoa tai ensi vuotta. Ennen pelkäsin monenlaista tulevaisuuteen liittyvää, mutta nyt olen lähes absurdilta tuntuvassa tilanteessa: minulla ei ole huolia!
Kuulostaa ihan hullulta, varsinkin kun on tottunut elämään siten, että murehtii vaikka ja mitä, myös hyvin epätodennäköisiä skenaarioita. Nyt elän tässä päivässä. Unelmiani ajatellessani mietin, mitä voin tehdä tänään, jotta olisin huomenna lähempänä unelmieni toteutumista. Ja tottakai kannan samalla tavalla myös vastuuta huomisesta: huolehdin asioistani hyvin, jotta vältän ongelmat tulevaisuudessa. Mutta mitään sellaista en pelkää, mihin en voisi itse vaikuttaa.
Tunne murheettomuudesta on hyvin vapauttava. On niin kuin olisi jollain tavalla lomalla. Toisten ihmisten päätökset ja tekemiset eivät enää vaikuta siihen, onko minun hyvä. Ja tätä minä todella olen tarvinnut, vaikka en ole sitä itse edes ymmärtänyt! Päivä päivältä tunnen saavani elämästäni paremman otteen ja tekeväni elämästäni eilistä rikkaamman. Jos pystyn jatkamaan tällaista kehitystä vaikka puolikin vuotta, niin luulenpa, että olen täysin uudistunut ihminen ensi keväänä. Toivon ensi keväänä löytäneeni itseni uudelleen.
Ulkoilun ja ihmisten lisäksi kirjoilla on ollut voimautumisessani suuri merkitys. Chopran Buddha nosti minut pahimman yli, mutta toistaiseksi suurimman vaikutuksen on tehnyt Tollen Harjoituksia läsnäolon voimasta. Sen luen jossain vaiheessa uudelleen. Myös juuri loppuun saamani Sussmannin Erokirja on ollut todella tehokas silmien avaaja ja vahvistaja.
Viikonlopulla matka käy jälleen kirjastoon, sillä luettava alkaa loppua. Elämänkatsomuksen osasto on Salon kirjastossa joko yllättävän pieni, tai sitten olen onnistunut löytämään siitä vain jonkun epämääräisen osan. Minua jotenkin ahdistaa olla kirjastossa, kun siellä on niin kummallinen, jotenkin kiusaantunut ilmapiiri. Ei pelkästään Salon kirjastossa, vaan kaikissa kirjastoissa. Se on se hiljaisuus, joka siellä on niin outoa. Jos siellä olisi vaikka radio auki, niin olisi paljon rennompaa. Nykyään käytännössä juoksen kirjaston läpi, nappaan summanmutikassa pari hyvältä vaikuttavaa kirjaa ja kotiin päästyäni toivon, että edes toinen niistä olisi oikeasti hyvä.
Tänään ei päässyt kuudelta ylös, oli pakko nukkua seitsemään. Töihinmenon kannalta sillä ei ole mitään väliä, tykkään vain herätä montaa tuntia ennen töiden alkamista. Ehtii sitten rauhassa käydä koiran kanssa ulkona ja juoda mukillisen, kaksi tai kolme teetä.
Eilen jäi Teijon metsissä lenkkeily väliin ja ajoinkin lenkille toisaalle Salossa. On täällä hienoja lenkkimaastoja onneksi muuallakin kuin Teijolla. Mutta siellä ne ovat kyllä ensiluokkaiset.
Odotan kovasti että saan istua alas Salon Luonnonmetsäsäätiön puheenjohtajan kanssa neuvotellakseni siitä, mitä työtä voisin säätiössä tehdä. Osaan kirjoittaa ja kuvittelisin osaavani ainakin lyhyen opetuksen jälkeen päivittää myös verkkosivuja.
Harmittaa, etten ole ollut säätiön toiminnassa mukana jo pidempään, koska säätiö ajaa Teijolle toivottavasti perustettavan kansallispuiston asiaa ja olisi ollut hienoa saada olla alusta saakka mukana tässä projektissa. Mutta hyvä että ehdin mukaan edes nyt.
Toivon säätiön toiminnan kautta saavani tutustua mahdollisimman laajalti Salon alueen luontoharrastajiin. Lintuharrastajat ovat tietenkin minulle tutuinta porukkaa, mutta haluan tuntea kaikki muutkin. Aivan liian kauan olen ollut pois luontomaailmasta. Lapsena harrastin luontoa monipuolisesti ja luonto oli käytännössä koko elämäni. Sitten se unohtui, melkein kymmeneksi vuodeksi, kun rakkaus, opiskelu ja kaupunkiin muuttaminen harhauttivat minua. Mutta nyt aion palata takaisin luonnon pariin.
Saari avaruudessa 